Kyllä minä kun menen takaisin Suomeen, hymyilen kaikille. Jokaista vastaantulijaa katson silmiin ja pitkään. Liikennevaloissa juttelen jokaiselle, varsinkin miehille. Heitän sanan ja enemmänkin tuiki tuntemattomille. Hissiin ängen ja mitä enemmän porukkaa sen parempi. Kuljen shortseissa, topeissa, minihameissa, hihattomissa puseroissa. Nauran ja olen kovaääninen.
Kerroin sponsorille, kun yks päivä joku mieshenkilö soitti ja puhui niin nopeasti, paljon ja ihme aksentilla, etten ihan päässyt kärryille mistä oli kyse. No, sponsori siihen että: ”Kenelle sinä taas olet mennyt antamaan numerosi, niille City Centerin tuttavuuksilleko?” Pikkusen nauratti ajatus, että jakelisin numeroani hedelmien punnitustiskin työntekijöille, pakkaajapojille, siivoojille, roskisvastaaville, vartijoille, Starbucksin työntekijöille yms. Minä siihen:”En oo tainnut jaella kuin golfissa kahdelle rouvalle. Ja nekin pyysivät numeroni ihan vaan kohteliaisuuttaan.” Totesin sponsorille miten aina välillä unohtuu paikalliset tavat, ettei ihan kaikille sovi jäädä juttelemaan, änkeä samaan pöytään tai hissiin.
Aika hyvin kuitenkin olen jo oppinut ohittamaan ihmisiä katsomatta silmiin ja sen välinpitämättömän asenteen. (En ole muuttunut välinpitämättömäksi, yritän vaan tarvittaessa näyttää siltä.) Selkä suorassa, asento ylväänä, etenkin kävellessä. Tätä myös hierojani muistaa muistutella, mutta eri syistä. Tästä asennon korjauksesta johtuen yläselkäni sekä niska olivat viime viikon niin kipeät, että kipugeelin ja särkylääkkeen avulla onnistui sängystä nousu.
Tämä keskustelu käytiin sponsorin kanssa matkalla Starbuksiin iltapäiväkahville. Moikkasin parit siivoojapojat matkalla ja kerroin miten aamulla vinkkasin hissiin kaksi paikallista herraa. Toinen herroista tiesi Suomesta vaikka mitä: Jari Litmasen, Mika Häkkisen, Mika Salon, Helsingin, Mikael Forsellin. Ihmettelin vielä, miten eivät meinanneet tulla samaan hissiin kanssani. Olin yksin isossa hississä, ihan hullua, että heidän olisi pitänyt odottaa seuraavaa. Matka oli kuitenkin sama, heillä vielä muutama kerros ylemmäksi.
Vierestä kuului syvä huokaus. Aavistelin, että hän taittaa hissimatkat yksin. Päästiin kahvilaamme ja heti kättelyssä iloisesti hymyilevä myyjä huikkasi minulle:”Hi Lina, how are you?” Sponsori seisoi yhtenä kysymysmerkkinä. Selitin, että minusta on ihan älytöntä ruveta kahvilan tiskillä tavaamaan nimeä, nyt kun sanon tämän lyhyen ja ytimekkään nimen, niin pääsen helpommalla. Minä olen saanut koulussa tavata ihan tarpeeksi ja niistä on vain ikäviä muistoja. Olen tullut kahville en äidinkielentunnille! (Starbucks kahvilassa sanotaan nimi kahvia tilatessa, vaikea nimi tavaamalla.) Joimme kahvimme ja pidimme hiljaisen hetken.
Eihän tämä käytökseni sponsoria haittaa, se vaan jos tämä on sopimatonta tähän ympäristöön. Sitä vaan jaksaa paremmin kun näkee ja kohtaa iloisia, ystävällisiä ihmisiä. Minä sain roppakaupalla virtaa seuratessani toisella silmällä, miten tämä Starbucksin työntekijä palveli asiakkaitaan, etenkin lapsia. Hymyili niin valloittavasti ja kuunteli pikkupoikien tilaukset ja jutut tosi tarkkaan. 13-vuotiaat tytöt hykertelivät tavatessaan nimiään tälle huomaavaiselle myyjälle. Hänelle pitäisi myöntää vuoden työntekijä palkinto. Ihminen käyttäytyy just noin, kun on omalla alallaan ja on tyytyväinen työhönsä ja varmaan myös sinut itsensä kanssa. Levittää ympärilleen hyvää oloa, positiivista energiaa.
Yhdessä työpaikassani, kaksi nuorempaa työntekijää olivat tehneet kunniakirjan vanhemmalle työntekijälle. Häntä muistettiin myös firman puolesta pitkään palvelleena, jollain lahjalla. Mutta tämä kunniakirja, sen lukeminen ja ojentaminen olivat jotain uskomattoman hienoa ja arvokasta. Arvostuksen osoitus parhaasta päästä. Se oli hieno ele työkaverin huomioimisesta ja arvostuksesta. Onpa muuten kiva, kun tällaiset hyvät teot jäävät mieleen.
Pätkittäin Pekingissä 