Reippailua Pekingin kaduilla

Kiirettä on pitänyt. Ei kuitenkaan niin kiirettä, etteikö lenkille olis kerinnyt. Nytkin menimme, vaikka pakkanen paukkui miinus seitsemässä asteessa. Saastelukemat sen sijaan olivat alhaiset, hyvin alhaiset. Silloin on mentävä, kun ilmanlaatu sen näin hyvin sallii. Vedin raikasta ilmaa keuhkoihin, minkä vaan puhetulvaltani

20170918_115651

Taidekaupunginosasta.

kerkisin. Kiinalaislajitoverini olivat kuitenkin vetäneet maskit tiukasti naamalleen. Kyllä minä ihmettelin! Kirkkaampaa säätä sai hakea, ainakin näiltä kulmilta. Haukkoessani keuhkoihini happea, oli rivakka lenkkikaverini bongannut nuorisoporukan, joiden farkkujen alta pilkottivat paljaat nilkat.” Pakkanen paukkuu ja nuoriso viipottaa nilkat paljaana”, kauhisteli tämä lenkkeilijä-ystäväni. Yritin huomaamattomasti vetää housujeni lahkeita alaspäin, ettei vaan omat samanlaiset vilahtelisi. Noloahan se oli siinä värjötellä, paukkupakkasiin tottuneena, yli 30 vuotta näitä nuorisojengiläisiä vanhempana.

No, seuraavana aamuna varustauduin kunnolla: pitkät kalsarit, toppatakki ja ujutin vielä lenkkareihin villasukatkin. Hikeä pukkasi jo kotiovella. Hissiin ei nyt sitten tänä aamuna mahtunut yhtä monta kiinalaista, kuin muina aamuina. Vein hissin tilasta ainakin kolmen kiinalaisen paikan omani lisäksi. Mutta tällä lenkillä ei kylmänyt, se oli pääasia.20170918_115644

Minulla on ollut virheellinen kuva omasta kävelykunnostani. Olen aina pitänyt itseäni seuraavana Valentin Konosesta. Nyt olen kohdannut paremmat, kestävämmät ja sisukkaammat kävelijät. Pakko se on myöntää. Pohjakuntoni piti olla kunnossa, siitä muistutti ystäväni, kun muisteli opiskeluaikojamme Kuopiossa. Säällä kuin säällä, pikku 40-asteen pakkaset tai sateet, ei meitä pelottaneet. Piti ja piti, mutta parempiin kuitenkin törmäsin. Supi suomalaiset M ja T, vetävät sellaisia lenkkejä, että heikompia hirvittää. Yleensähän minulle sopiva lenkki on sellainen 30-60minuuttia. Tässä seurassa silloin lenkistä on taitettu vasta kahdeksas-tai neljäsosa. Tähän lenkkeilyyn kuuluu kylläkin myös uuden ulkosuomalaisen opastus. Opastuskierrokset pitävät sisällään ruokakauppojen, Ikean, puistojen, taidekaupunginosien, posliinimyymälöiden ja vaikka minkä esittelyt. Ja näihin kaikkiin vie apostoli kyydillään. Kyllähän minä muutaman kerran olen ollut tuupertumaisillani ja ottanut lukua, mutta kummasti sitä jaksaa kun ottaa muutaman hörpyn vettä, suussa olevan veren maun kyytipojaksi. Joskus jopa syödään jotain, lenkkeilyn lomassa. M ja T napsivat hillitysti jotain kevyttä, mutta minun pitää tankata tuhdimpaa, että jaksan raahautua kotiin asti.

20171102_095351

Nauha poikineen. Tänne en kävellyt. Mutta M ja T varmaan tännekin 🙂

Kyllä kävellessä näkee paljon. Älyttömän paljon enemmän kuin autonikkunasta, kunto kasvaa ja mieli virkistyy. Tämä nauhakauppa oli kuitenkin sen verran kaukana, että autolla menin. Oli niin värikäs hyllyllinen, että ihan siksi laitoin piristämään tätä harmaata arkea.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Asennoitumiskysymys

Olin huolissani lapseni rauhallisuudesta ja hänen niin hillitystä käyttäytymisestä. Tai en oikeastaan niistä, vaan siitä miten käsittelee tai tuulettaa, kun on huonollatuulella. Tämä juuri ja juuri aikuisiän saavuttanut lapseni, mietti hetken ja totesi, ettei oikein taida olla huonollatuulella. ”No, entäs kun oikein suututtaa, miten purat kiukun?” tivasin minä. ”En nyt kyllä muista milloin olisi suututtanut…” mietti tämä minun jälkeläiseni. Mietin hetken onko tämä minun poikani vai onkohan synnytyssalissa kääröt vaihtuneet. ”Onpa mukavaa, että olet noin

20171107_124723

Väriloistoa Pekingin kukkamarkkinoilta harmaaseen kotimaahan.

positiivinen,” sain sanottua tälle rauhaa rakastavalle pojalleni. Ja samassa tunsin piston sydämessäni sekä huono omatunto valtasi mielen. Olin nimittäin juuri hetki sitten, wechat-puhelun välityksellä purkanut oloani Han Sebolle. Hänen ei nyt sitten tarvitse viikkoon käyttää hiusvahaa, pitääkseen hiukset takaviistossa, sen verran ponnekkaasti tuli ladattua viesti menemään. Kuunnellessani Liiveitä, mietin miten tilanne tulee muuttumaan, kun kuvioihin astuu tyttöystävä. Siinä onkin rauhallisuus koetuksella. Niin kävi isällensäkin.

Mutta kyllä minä ihailen myös sitä miesten tyyliä käsitellä asiat. Asioita ei jäädä setvimään viikko tolkulla tai analysoimaan joka sävyä ja äänenpainoa. Vatvomaan tai vellomaan kaiken maailman asioita. Sain viime viikolla hyvän oppitunnin asian suhteen. Jauhoin jotain vanhaa juttua, mikä oli jäänyt vaivaamaan mieltäni. Hetken kuunneltuaan, tämä hyvä ystäväni totesi, että kannattaisi mennä jo eteenpäin. Menneisiin ei kuulemma kannattanut jäädä vellomaan, niille ei enää voisi mitään. Pitää kuulemma keskittyä tähän hetkeen ja tulevaan, koska niihin voimme ainoastaan vaikuttaa. Olenhan minä tuon tiennyt, mut en vaan muistanut!!! Kyllä minua hymyilytti tämä oivallus. Kyllähän me toitotetaan toisillemme: elä hetkessä, tartu hetkeen, älä mieti menneitä tai pohdi tulevia elä nyt, ystäväni elä nyt…   Kuitenkin sitä vatvoo ja velloo :). Näinkin säpäkkänä ihmisenä, sitä ehtii vatvoa menneet ja tulevatkin moneen kertaan. Mutta nyt opettelen uuden tyylin.

Vanha hyvä ystäväni T, jonka kanssa parannetaan maailmaa koirapuistosta käsin, ei hätkähdä ihan pienistä. ( T:llä on koirat, minulla ei. Minun koira ja kissa viihtyvät vain Ilomantsissa.) T on siis tottunut kuuntelemaan pahimmat kiukkuni jo vuosien ajan. Laitoin taas kerran viestiä menemään, että olis tarve koirapuistokäynnille. Sovimme ajan iltapäivälle ja sitä odotellessa tein lumitöitä oikein urakalla. Hikeä pukkasi ja suihkussa oli käytävä ennen kuin koirapuistoon kehtasi mennä. Anteeksi pyydellen astelin häkkiovesta, sillä tämänkertainen istunto oli nyt sitten ihan turha. Lumitöiden huhkinnassa oli mieli keventynyt ja vallannut ilolla koko olemuksen, etten edes muistanut mikä oli tämän kertaisen istunnon syy. Kyllä meillä silti puhumista riitti ja kävellessä kotiin muistin, että pimeys, synkkyys, sade kaikissa olomuodoissaan, tuuli, märät sukat yms… ottivat aivoon. Mutta asennoitumiskysymys tämäkin…eikös vaan :).

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

”Here I come”

Meillä on Tiina Kivisen taulu nimeltään, Here I come. Nimi tulee siitä, miten joissakin ihmisissä on sitä jotain. Tulemalla huoneeseen valaisevat koko tilan, jokin heissä saa kiinnittämään muiden huomion. Sykähdyttävät jollakin tavalla.

bronda_3151_kivinen_here_i_come_38x25cm_2013_420_l

Tiina Kivisen, Here I come. Ehdoton suosikkini. Kuva taulusta otettu Tiinan nettisivuilta, sillä Han Sebon otoksessa oli lisänä Han Sebon varjo :).

Han Sebon jääkiekkojoukkueen kapteeni, Mike, on hyvä esimerkki tälläisesta tapauksesta. Mike on amerikkalainen, noin kolmekymppinen junioreiden jääkiekkovalmentaja Pekingissä. Niin, onhan hän komea, mutta enemmän huomio kiinnittyy hänen positiivisuuteensa. Muiden huomioiminen on aivan omaa luokkaansa. Hän huomioi kaikki. Kentän laidalla ei jää yksikään pieni kiekkoilija Mikeltä huomaamatta. Ylävitosia heittelee pleksin läpi, niin poikien kuin äitienkin kanssa. Jopa kesken oman pelinsä…. Hymyilee ja sanoo jokaiselle jotain mukavaa, minullekin. Sopii hyvin joukkueen kapteeniksi. Kannustaa, kehuu, huomioi… pitää hirmuista tsemppi-meteliä, niinkuin pitääkin. Siinä tsemppauksessa osaisin minäkin pelata, ihan mitä vaan :).

Kentän laidalla tapasin Hexan. Hexa on Han Sebon työmaalta, mutta pelimiehiä hänkin. Niin mukava nuori mies. Ääntä hänestäkin lähtee, muttei se ole se hänen pointtinsa. Vaan iloisuus. Koko tyyppi säteilee iloa. Uskomaton ilon lähde. Hänen seurassaan tympeämpikin naama virittäytyy hymyyn. Han Sebo kertoi, kun olivat olleet ruokatunnilla ja Hexa oli käynyt siinä jotain juttelemassa. Oli siitä sitten jatkanut matkaansa laukka-askeleilla :). Kyllä meissä jokaisessa pitäisi olla ripaus Hexaa!

Äiti ja Lisbet olivat meillä Pekingissä viikon vierailulla. Meillä meni kaikki hienosti. Kyllä

20171106_115220

Laamatemppelillä

minä olen iloinen, että äitillä on noin hyvä kaveri kuin Lisbet. Hän jaksaa kuunnella, kommentoida, auttaa, kävellä hitaasti ja olla aina ystävällinen. Minusta ei ollut tuohon, mistä sainkin kuulla palautetta Suomesta käsin. Kuvista kuulemma näki, miten mennä viipotin edeltä ja muut yrittivät pysyä perässä. Asiaan tuli muutos, kun aloin itse kuvaamaan perän pitäjän paikalta.

20171109_142925

Lähdin äitin ja Lisbetin kanssa samalla lennolla Suomeen. Ei päästy kuin Finnairin koneen oven suuhun, kun lentoemäntä riensi meitä halaamaan. Oho, onpas täällä lämmin vastaanotto!!! Siskoni parhaita kavereita, P, sattui onneksemme meidän lennon lentoemännäksi. Koko Finnairin upouusi kone oli valaistu P:n ystävällisyydestä ja sydämellisyydestä. Eikä pelkästään meitä, vaan ihan jokaista koneessa olijaa kohtaan. P on aina ollut ihana tyyppi. Ihmettelin vaan, miten ei ollut vanhentunut yhtään. Lapset olivat kuulemma jo aikuisia tai ainakin melkein, mutta eihän sitä olisi millään voinut uskoa.

Niin kuin fiksuimmat huomasivatkin, selvisimme hurjasta liikenteestä ja vielä hurjemmasta shoppailusta. Äiti sai kokea olevansa kuin kuningatar. Myyjät kiikuttivat milloin tuolia, milloin lämmintä vettä ja milloin mitäkin tälle ihmetystä herättävälle, hyväkuntoiselle vanhahkolle rouvalle. Liikennekin rauhoittui ja jarrupoljin näytti sittenkin löytyvän, kun äiti 81 v, astui kadulle. Laukut täynnä hyviä löytöjä ja ”muistilevy” pullollaan mukavia kokemuksia, oli ilo palata reissusta.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Ei meillä hampaita kiristellä

Meillä täällä Pekingissä on aika joustavaa. Joustavuus autoilijoiden kesken on ihan omaa luokkaansa, joskus sitä on kyllä ihan pakko ihailla. Han Sebo oli työmatkallaan heittänyt jonkun suomalaisen työkaverinsa hotellille. Kaveri oli ollut kauhuissaan, kun kuskimme ajoi yksisuuntaista tietä väärään suuntaan. Minun kyytiin hyppäsi Suomi-koulusta opettaja, joka oli ihmeissään, kun ajoimme pitkän pätkän

20170929_124017[1]

Ei ruuhka-aikaan, vaan normaalia päiväliikennettä. Ystäväni M:n ihanasta kodista kuvattuna.

jalkakäytävällä. Auto pyörähtää myös ympäri ihan missä vain, ”neljän ruuhkassa” kun kaikki kaistat ovat täynnä. Kiinalaisautoilijat eivät ole tällaisista pikku jutuista millänsäkään. Ajavat vähän reunempaan ja antavat tietä. Näihin pikku juttuihin on näköjään jo tottunut, kun niihin ei enää erityisemmin kiinnitä huomiota. Liikenne on joustavaa, kun kaikki ajelevat samalla tavalla. Toisille annetaan tietä, vaikka tulisikin yksisuuntaisella vastaan. Eikä jalkakäytävällä vastaan tuleva auto hetkauta ketään minnekkään suuntaan. Väistetään ja sillä siisti. Näissä tilanteissa en ole kertaakaan nähnyt kansainvälisiä käsimerkkejä, nyrkkejä tai vihaisia ilmeitä näytettävän. Toisin olen havainnoinut Suomessa. Pitävätköhän suomalaiskuskit, joilla on varaa levitellä ratin takana käsiään ja näytellä milloin mitäkin merkkejä, itseään täydellisinä kuskeina?? Tervetuloa oppitunnille kiinalaiseen liikennekulttuuriin opettelemaan joustavuutta :). Ehkä se on sitä, että täällä osataan varautua kaikkeen, niin ei tarvitse yllättyä mistään.

No me jalankulkijathan olemme sitten asia ihan erikseen. Meille ei pahemmin

20170816_110416[1]

Kaiken maailman härpäkkeitä

joustoa tunneta, olemme sitä liikenteen alinta kastia. Jalankulkijat väistävät kaikkia eikä vihreä valokaan takaa turvallista tien ylitystä. Vihreä valo ei merkitse juuri mitään tai ehkä sitä, että nyt voit mennä

20170823_121731[1]

Liikkuva eläinsairaala, perätekstin mukaan.

yrittämään jos uskallat! Väistelemme siis myös niitä jalkakäytäviä käyttäviä autoja, parkkeerattuja autoja sekä niitä tuhansia kaupunkipyöriä. Ja etenkin toisiamme, tai ainakin minä väistän. Ja paljon, paljon muuta. Suomessa on oikein

20170916_144735[1]

Lavallinen chilejä, olkaa hyvä!

mukava olla jalankulkija, kunnioitusta ja tietä löytyy joka askeleelle. Tietä annetaan ja joskus jopa ystävällisen hymyn ja käden ojennuksen saattelemana. Väärin pysäköidyistä autoista pitää parkkipirkot huolen, joten niitäkään ei juuri katukuvassa näe.

Äitini, yli 80v, tulee loppuviikosta Lisbetin kanssa kylään. Mietin miten mahtaa pärjätä tässä hullunmyllyssä. Ei siltä kunto kesken lopu, on se sen verran paljon juoksennellut Ilomantsin soilla, milloin lakkojen, milloin karpaloiden perässä. Ei vaan Ilomantsin soilla ole ihan näin kova vilske. Siellä liikkuessa luultavasti ehtii väistellä, jos nyt jotain sattuu eteen tulemaan, täällä se ei aina ole niin varmaa. Joustavaa on, mutta joka kerta pujotellessa, kaiken maailman härpäkkeiden seassa, hermot on koetuksella :).

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Koiran elämää

Aamu valkeni Pekingissä. Lenkkeilijät kiiruhtivat lenkeillensä, työläiset töihinsä, opiskelijat oppilaitoksiinsa ja kuka minnekin. Koditon koiraparka löntysteli  autokorjaamon pihaan jostain ojan pientareelta. Alunperin se saattoi olla valkoinen, mutta nyt värien sekamelska. Se oli yltäpäältä likainen, niin että alkuperäistä väriä piti arvuutella pitkäänkin. Sen tissit roikkuivat, mistä päättelin sen juuri synnyttäneen. Ruokaa näytti etsivän. Huomatessaan autokorjaajan työnsä touhussa, heilutti se iloisesti häntäänsä. Leipää pöytään hankkimassa olivat siis molemmat. En voinut ottaa kuvaa. Tuli tunne, ettei toisen hädänalaisella tilalla voi mässäillä. Mutta tästä toisesta kaverista otin, kun nukkui niin sikeästi ja tyytyväisenä, vaikka vieressä oli vilkas katu.

20171013_150336Nakkeja olen yrittänyt viedä sille just synnyttäneelle, mutta emme ole enää kohdanneet.

Tästä meiltä kun lähdetään Ikeaan, niin oikoreitti menee yhden hutonkialueen läpi. Reitin alkupäässä on iso peltoalue. Piti ihan pysähtyä toljottamaan, että näenkö oikein. Sehän oli täynnä koiria. Tai ainakin kymmenkunta niitä oli. Taisi olla hutongin omia tyttöjä, se joka oli menossa koirien luo. Voi kun ilostuin, että menee rapsuttamaan niitä. Koiratpa pinkaisivatkin pakoon minkä kintuistaan pääsivät. Taitavat rapsuttaa vähän kovemmilla otteilla. Kyllä harmitti. Kiikaroin ihan sinne kauas, niin siellähän oli koiraa joka lähtöön. Ja kun tulin kotiin, oli puhelimen wechat-kodittomat koirat ryhmään, tullut vaikka kuinka monta uutta koditonta lisää. Tässä yksi, joka ei lähde mielestä millään.

IMG_1508473074632

Synnytys lähestyy.

Puhuin tästä kodittomasta koirasta Han Sebolle. Meillä olisi nimittäin kylpyhuoneen amme, kuin tehty tätä koiraa ajatellen. Sinne olisi hyvä pyöräyttää pieni pentue ja kätilökin olisi talon puolesta.  Työn touhun lomassa Han Sebo ynähti ja vaikutti ihan myönteiseltä. Mutta Han Sebon tuntien, sanonta: vaikeneminen on myöntymisen merkki, ei pidä paikkaansa. Tämän sain karmaisevasti kokea Qatarissa, missä yksi huippu koira oli kotia vailla ja minä ilmoittauduin sellaisen sille antamaan. Mielestäni asia oli selvä ja järjestelyt laitettu käyntiin, niin Han Sebo ilmoitti ettei ollut kuullut koko asiasta mitään. Kohtalokkaasti sattui ynähtämään väärässä kohtaa. Tästä olen kyllä ottanut opikseni. Nyt älysin varmistaa, oliko ynähdys myöntymisen merkki. Näytin kuvaa, vetosin raskauteen, tuleviin pakkasiin, koiran pieneen kokoon, nälänhätään. Ei auttanut. Ei heltynyt tämä järkiajattelulla varustettu ihminen. Eipä tietenkään ja hyvä näin. Enhän millään pystyisi ottamaan lemmikkiä tässä elämän tilanteessa ja kun yksi lemmikkimme on jo sukulaisilla hoidossa. Tässäkö olisi seuraava :). Kyllähän minunkin on syytä lopettaa tunteilu ja ottaa tosi seikat huomioon. (Mutta jos tämä vastaani tulee, en kyllä ohikaan mene!)

Viimeinen pisara oli, kun siihen wechat ryhmään tuli moottoritieltä otettu kuva isosta rekka-autosta. Se oli koirien kuljetusauto. Moneen kerrokseen oli ahdettu koiria vietäväksi jonnekin. Ryhmässä kauhisteltiin tapausta ja hetken kuluttua tuli viesti, että kuljetus on pysäytetty ja koirat pelastettu.

Yksi pieni ihminen ei pysty paljon tekemään, mutta jos voisi edes jonkun elämää helpottaa. Siihen minä nyt pyrin ja seuraavaksi tarjoudun vapaaehtoiseksi yhdelle klinikalle.

IMG_1508472257260

Yritä tässä nyt sitten olla tunteilematta.

Kategoria(t): Uncategorized | 2 kommenttia

Käväisin Hong Kongissa

Lähdin mukaan Han Sebon työmatkalle Hong Kongiin. Eihän se ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, vaikka taisin virheellisesti antaakin sellaisen kuvan jossain päivityksessäni. Olin varannut mukaan uikkarit ja aurinkorasvat, sillä 20171011_115725hotellissamme oli ulkoallas. Jes, kyllä viihtyisin! Perillä oloaikaa oli vain 2,5 päivää ja ensimmäisen päivän aamupalan jälkeen iski hirvittävän päänsäryn ja huonon olon. En pystynyt hotellihuoneesta poistumaan, olo oli niin omituinen. Huoneemme, kymppikerroksen ikkunasta, katselin kaihoisasti alhaalla olevaa uima-allasta. Olin kuitenkin huojentunut, sillä enhän millään menisi tuollaiseen altaaseen, mihin näkymät on jokaisesta hotellihuoneesta sekä ympärillä olevista kerrostaloista. Heitin taskunpohjalta löytyneen 800mg:n Buranan huiviin ja painelin höyhensaarille. Illalla heräsin siihen, kun Han Sebo palasi töistä. Olin taas elämäni kunnossa, hyvin nukutun päivän jälkeen.20171011_114224

Muutamat puhelinpalaverit hoidettuaan oli myös Han Sebo pienen huikopalan tarpeessa. Olin lennolta tultua kierrellyt vähän kaupunkia ja muistin nähneeni yhden ainoan pubin, jonka voisin Han Sebolle näyttää. Tunnelma matkakumppanini kanssa alkoi kuitenkin uhkaavasti kiristyä, kun olimme kävelleet hien valuessa jo noin tunnin. Lämpötila huiteli 30 asteessa ja vauhti oli suht nopeaa. Voiton riemuisena ohjasin seuralaiseni löytämäni kuppilan ovelle:”Tadaa, tässä sitä nyt ollaan!” iloitsin minä. Han Sebon mielestä oven takana ei kuitenkaan ollut pubi, vaan sushi-ravintola. ”Hups, kerrankos sitä miljoona kaupungissa ihminen erehtyy….” Otin matkanjohtajan roolini takaisin ja rauhoittelin nälkäistä työnarkomaania. ”Olkaa huoleti, ihan pieni hetki, niin saavumme kohteeseen. Ette tule pettymään.” Patikointimme jatkui vielä muutaman korttelin ja sieltähän se pubi löytyi. Ohjasin matkakumppanini sisätiloihin voittajan ilme naamalla ja totesin:”Aika hyvin, vai mitä???” Han Sebon naamalla ei ollut ihan saman ilme. ”No ei ihan helposti löytynyt, kyllähän tuota aika paljon harhailit.” Jaahas, ajattelin minä. Tässä se kiitos!

20171011_131416

Näitä kulkupelejä oli kaikissa väreissä.

Ruokailumme sujui hiljaisuuden vallitessa, samoin paluumatka hotellille. Erona vain, että nyt matka taittui puolta nopeammin ja hikisemmin. Matkakumppanini aivot olivat kuitenkin niin työntouhussa, ettei hän huomannut mitään eroa normaaliin. Ajatteli vaan, miten mukava antaa aivojen raksuttaa työjuttuja, kun tällä kertaa ei kuulunut jatkuva puheen sorina. Kyllähän minä annoin asiasta palautetta. Olisin ollut vaan sen yhden pienen sanan tarpeessa, sen mikä alkaa K:lla ja loppuu S:ään, kun kuitenkin tälläisessä miljoona kaupungissa edes löysin jonnekin. Joskus se on pienestä kiinni minunkin elämä :).

Viimeinen päivä oli niin aurinkoinen, että rohkenin uima-altaalle. En välittänyt kutistuneesta uimapuvustani, toivottavasti eivät myöskään hotellin asukkaat, naapurusto eivätkä uimavalvojat. Otin nyt takaisin sen yhden sairauspäivän ja pulikoin oikein olan takaa. Uin, vesijumppasin sekä -venyttelin ja otin aurinkoa. Olihan se aika hankalaa liian pienessä

20171011_081047

Vielä niin tyyni 🙂

uimapuvussa, mutta sujui. Allasalue oli yksin minun käytössäni, valvojatkin ymmärsivät siirtyä sisätiloihin, kun pulikointini vaan kesti ja kesti.

20171009_143658

Hotellin vastapäätä olevat naapurit, kuin katsomona uima-altaalle.

Pekingiin verrattuna Hong Kong näytti minusta tiiviisti rakennetulta. Talot ovat korkeita ja hyvin lähekkäin. Jalkakäytävät ovat kapeita. Ravintoloita ei meinaa löytää millään, sillä ne näyttivät olevan suurimmaksi osaksi yläkerroksissa. Varmaan juuri siksi, ihmisiä mainoskyltteineen on ohjaamassa ravintoloihin. Ihmiset puhuvat englantia ja ovat ystävällisiä. Silmiin pistävää on myös kaduilla väistäminen ja muiden huomioiminen.

20171009_183345

Meidän hotelli.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Kansallisuuspäivän loma

Lensimme Han Sebon kanssa viikon lomalle Suomeen. Olipa mukava, kun telepatia oli toiminut minun ja lentohenkilökunnan välillä. Elokuvavalikoimaan oli tullut uusia, ennen näkemättömiä elokuvia. Han Sebo suositteli lastemme suosikkia lapsuusvuosilta, Wimpy Kid Diarya (neropatin päiväkirja), mitä kirjoja he lukivat silloin. Ok,ok, lapsellista, mutta voinhan nyt siitä aloittaa. Nauroin niin, että oli pakko tunkea nyrkkiä suuhun hekotuksen hillitsemiseksi. Ei auttanut, otin lisäksi tyynyn, silti sain paheksuvia katseita vanhemmilta, jotka olivat juuri saaneet pienokaisensa unten maille. 

 Yritän vielä telepatiayhteydellä saada paluulennon aamiaisesta vaihdettua munakkaan johonkin toiseen. Viimeksi vieruskaveri yrjösi munakkaat päälleni koneen lasketuessa. Ei nyt munakas maistuisi. Liotin oksennuksella kuorrutettuja vaatteitani useamman päivän reilussa pesuainevedessä, silti vaan munakas-kurkkuoksennuksen haju tunkee läpi.

Saavuimme melko tyhjien matkalaukkujen kanssa, joita Han Sebo pystyi yhdellä kädellä kantamaan. Ei pysty Pekingin suuntaan mennessä. Meillä on aikamoinen määrä tavaraa menossa koululla (WAB) olevaan hyväntekeväisyys basaariin. Siksipä oikein ilolla vienkin ja Han Sebo pääsee raahaamaan ylipainoisia laukkujamme. Siellä on kahvia, itsenäisyyspäivän kynttilöitä, sinappituubeja, piparkakkutaikinoita yms. Ja tietysti omia eväitä myös, ne perinteiset ruisleivät ja Fazerin siniset.

 Perinteitä noudatin myös lennolla, istumisen johdosta saatujen vammojen vuoksi. Polvi turposi muodottomaksi ja kävely oli kivuliasta. Niinkuin muiltakin lennoilta, niin myös tältä, suuntasin lääkärikeskukseen. Jo tutuksi tullut ortopedi ei ollut paikalla, joten oli tyytyminen kirurgiin. Eihän sillä ollut homma ollenkaan niin hyvin hallussa, kuin vakkari ortopedilläni. Kirurgin jättäessä minut toimenpiteen jälkeen hoitajan huomaan, ihmettelin hoitajalle miten toimenpide tehtiin tällä kertaa ihan päin mäntyä. ”Ei kai sieltä vettä tule, kun pistää ihan väärään paikkaan!!!” Ohjeistin minä. ”Minun vakio ortopedi pistää aina tähän ja vettä tulee tuutin täydeltä, ämpäri kaupalla. Ainakin melkein”. Paasasin minä. Hoitaja tuntui tietävän paremmin:”Kuuleppas sinä polvivammainen lentelijä, se on niin, että ortopedi pistää polven ulkosyrjään ja kirurgi pistää sisäsyrjään.” En jäänyt kyselemään selitykselle syytä, mutta kuulosti hullulta. Sain kuitenkin kortisonini, minkä turvin loma olisi taas pelastettu. Nyt voisi onnistua se karpaloiden kerääminen, minkä ajatteleminenkin vielä muutama tunti sitten sai hikikarpalot otsalle. En voi ymmärtää, miten yli 80-vuotias äitini pystyy kyykkimään suolla karpaloiden perässä, kun itse en kykene edes ajattelemaan koko touhua ilman hirmuista tuskan hikeä. Enhän pääse edes kyykkyyn ilman kortisonia.

Suomi-loma meni nopeasti. Lennettiin takaisin Pekingiin ja sen verran pysähdyttiin, että laukut vaihdettiin ja suihkussa käytiin. Nyt oli lähtö Hong Kongiin. Han Sebolle työmatka ja minulle hurvittelu. (Alun perin työmatka minullekin, mutta kun paidat osoittautuivatkin sileiksi, niin hurvitteluksihan se meni.) Ei meinannut kone päästä lähtemään Pekingistä. Meidän edessä istuva, kurkku- tai mutanaamiolla kasvonsa sileäksi saanut, reilusti yli kuuskymppinen kiinalaisnainen, ei suostunut sammuttamaan laitteitaan. Siinä kävi emännät vuorotellen sanomassa, että nyt oikeesti ne puhelimet ja läppärit kiinni. Han Sebon mielestä rouvan poika oli pahempi, minusta molemmat. Matkustamon esimies kävi myös ainakin kolmesti. Olisin tietysti mielelläni tarjonnut auttavan käteni ja laittanut heidät tulemaan seuraavalla koneella perässä, mutta Han Sebo esti aikeeni istumalla päälleni ja tunkemalla tyynyä suuhuni. Ei kuulemma ollut minun asia puuttua tähän tilanteeseen, vaikka niin mielelläni sen olisinkin tehnyt. Kun sitten vihdoin pääsimme perille Hong Kongiin, nämä some-addiktit eivät olleetkaan äiti ja poika vaan pariskunta. Takapenkistä katsottuna näytti pojalta ja käytöksestä vaikutti uhmaikäiseltä. Kyllähän näihin tyyppeihin välillä törmää, joita ei tunnu yhteiset säännöt koskevan. Mielellään en kuitenkaan olisi heidän kanssaan samalla lennolla 😂.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Hikinen lauantai

Kuski oli kutsuttu aamuksi klo.9.00. Koko lauantai oli buukattu täyteen ja aikataulu oli tiukka. Otin vaihtovaatteita ja kenkiä autoon, että voisin vauhdissa vaihtaa asua.

20170923_145318

Jäähallilta, kun odottelimme porukoitten saapumista reilusti myöhässä alkavaan otteluun.

Kiiruhtaessani autolle kaikkien kapsäkkieni kanssa, niin Suomi-koulukamojen kuin muiden tilpehöörien, yritti Han Sebo pysyä perässä. Hänen tehtäväkseen jäi kuskille selittäminen päivän tapahtumista. Minun selityksistä perille menee ainoastaan yksi kohde kerrallaan. Han Sebo on taitavampi, hillitympi ja mies, häntä pystyy jopa kertasanomisella ymmärtämään toinen samanlainen. Tapansa mukaan kuski juoksi vastaan, kun näki Han Sebon, mutta ei tehnyt elettäkään auttaakseen minua kantamuksieni kanssa. En olisi itse edes tajunnut tilannetta, mutta Han Sebo ihmetteli, ettei kuski auttanut yhtään kapsäkkieni kanssa. Eihän siinä voinut kuin nauraa, sillä kuski ei anna Han Sebon kantaa mitään, ei yhtään mitään. Toisin on minun kanssani :).

Olen aloittanut Pekingin Suomi-koulussa apuopettajana ja se on aivan mahtavaa. Ihania lapsia ja nuoria, innokkaita opettajia, kirjastoväkeä ja meitä muita. Ja tietysti myös mukavia vanhempia. Suomi-koulupäivä oli vauhdikas keppihevosten, lukemisten, pelien, ulkoilujen, kirjastokäyntien ja eväiden syömisten parissa. Kovin homma oli muistutella lapsia pitämään puhekieli suomessa, niin älyttömän helposti kun se lipsahti englannin- tai kiinan kieleen. Taisi siihen sotkeutua vielä joku muukin kieli, niin etten voinut kuin ihailla tuota heidän sujuvaa kielitaitoaan. Jonossa kulkeminen oli toinen haastava tehtävä, ei meinannut sujua sitten millään. Sitä treenasimmekin oikein urakalla, käytävä tuli tutuksi, aika monta kertaa höylätessä sitä edestakaisin. Hyvää harjoitusta armeijaakin varten :).

20170923_152157

Eiköhän aloiteta, tuumii yks jos toinenkin.

Koulupäivän päätyttyä pinkaisin autoon, missä Han Sebo odotti hampurilaista ojentaen. Hamppari kitaan, kaasu pohjaan ja kohti jäähallia. NHL-peliin oli kiire. Edellispäivänä olin ostanut pelipaidat, Los Angeles Kings ja Vancouver. ( Halvalla sain!!!) Siinä arvoimme kumpi pistää kummankin paidan. Väliajalla, kun vaan selkäni käänsin :), jo vain oli kaksi kaunista kiinalaispimatsua Han Sebon kimpussa. ”Voi miten ihana pelipaita sulla on, mistä oot ostanut????”kuuluivat ihailleen. Han Sebo ei ihan heti ymmärtänyt mistä oli kyse. Mutta minä ymmärsin! Ojensin tietysti auttavan käteni ja riensin kertomaan typyköille että, MINÄ olen sen ostanut. Helmimarkkinoilta niitä saa. Ilmeet valahtivat synkiksi, en tiedä siitäkö, ettei pelipaitoja saanut paikan päältä vai siitä, että Han Sebolla oli näin vihmerä vaimo :).

20170923_153243

Jäähän oli heijastettu monenlaista kuvaa. Tässä niistä yksi.

Peli oli melko vaisu, mutta jäähallin tunnelma suht hyvä. Han Sebon joukkue, Los Angeles Kings, vei voiton rangaistuslaukauskisassa. Minun Vancouver, oli hyvä kakkonen. Kohokohta koko tapahtumassa kuitenkin oli, kun jään putsaustiimi astui kehiin. He olivat, tai ainakin osa heistä, Han Sebon joukkuekavereita. Tehokas, nopea ja niin tarpeellinen tiimi olikin. Ei ihan meikäläisen luistelutaidoilla olisi tuohon hommaan asiaa. Se kyllä vähän harmitti, ettei Markus Granlund, minun joukkueeni suomalainen, tainnut huomata Suomen lippuani jota innokkaana heilutin.

Pelin jälkeen ryntäsimme vauhdilla autoon, kenkien sekä puseron vaihto, ja ei kun kaasuttelemaan hutonkialueelle. Viehättävä kiinalaisravintola Dali, odotteli pöydän täytettä. Muu seurue oli jo tilauksen tehnyt, tulimme juuri sopivasti ensimmäisten ruoka-annosten saattelemana. Erikoiseen, hyvään ruokaan sekä mainioon seuraan oli hyvä lopettaa tämä lauantai. Kuskin päivä vähän venähti, mutta ensi viikon jälkeen hänellä on huilivuoro, me lähdemme visiitille kotimaahan.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Jäähyväisiä, nyt niitä jätetään

Auto täynnä tyttöjä huristelimme vielä kerran juhlimaan uusia ylioppilaita. Nyt olikin vuorossa  se virallinen juhla koululla, missä lakitettiin tämä Mattlidenin kirjoittaneiden porukka. Seuralaiseni autossa olivat parikymppisiä, tunnollisia opiskelijatyttöjä, päivän päähenkilöitä. Korkokengissään kopsuttelivat koulun käytävää, minä perässä seuraten. 20170901_125223Käytävät olivat täynnä hyvännäköisiä, iloisia opiskelijoita. Olin näkevinäni televisiosarja, Muotitalo Velvetin, Albertonkin siellä nojailemassa. Ja samassa hetkessä yhdestä nuorisojoukosta minua tervehti iloisesti hymyilevä komea nuorimies. Ajattelin hänenkin erehtyneen henkilöstä, mutta huikkasin kuitenkin takaisin. (Ei minua yleensä tuon näköiset kaverit moikkaile 🙂 ). Hetken mietittyä älysin tämän hurmaavan kaverin Markiksi. Pojaksi, joka ala-asteikäisenä kävi meillä leikkimässä koulun jälkeen. Jo silloin hän oli kohtelias ja huomaavainen. Tästä moikkauksesta loistinkin loppupäivän. On nimittäin niitäkin, jotka eivät muistele ihan yhtä iloisesti ja yrittävät ohittaa hyvin huomaamattomasti. Mutta ne ovatkin paljon vanhempia ja armottomampia. Nuoret ovat niin joustavia ja avarakatseisia, IHANIA. 20170901_144809

Juhlasalin puolella tunnelma oli arvokas ja jännittynytkin. Tyttäreni hyvä ystävä R, sai osan juhlaväestä nyyhkyttämään. R:n hakiessa lakkiaan, kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan. Eipä meille herkemmille muuta tarvinnut, siitä se sitten lähti. Toiset tirautteli 20170901_144942enemmän ja toiset vähän vähemmän. Tiesi R keneltä kannatti nenäliinoja tulla kyselemään. Minulla niitä sattui olemaan pakettikaupalla käsilaukussa. Tälläisiin tilaisuuksiin pitää varautua hyvin ja nenäliinat ovat se ykkösasia. En sentään näissä tilaisuuksissa käytä hihaa tähän tarkoitukseen. Ellis soitti selloa ja oli niin hyvä taas. Ihan kuin olisin sivukorvalla kuullut, että meinasivat esittää yhdessä, Lina ja Ellis, jonkin kappaleen. Se olisi ollut kyllä minulle liikaa. Tämän parin ero otti niin koville jo muutenkin. Mutta ihana oli nähdä Ellis.20170901_133333

Lähtö Skotlannin Aberdeeniin läheni ja olin varma, ettei minua kaivattaisi lentokentälle pillittämään. Olisi kaikille helpompaa, kun jatkaisin vaan uniani klo.04.00, kun herätyskello aamulla pirahtaisi. Yritin ylipuhua Lauraa, tarjosin autoakin käyttöön, mutta hänellä oli muuta menoa. Yritin vielä päästä pälkähästä:”Et varmaan halua minua sinne kentän laidalle völlöttämään??” ”Haluan, just sinut haluan!” kuului päättäväinen vastaus ja niin sitä sinne sitten päädyttiin.

Kuin tilauksesta, Hesarissa sattui olemaan juttu entisestä jääkiekkoilijasta, Tommi Kovasesta, joka oli taklauksen seurauksena saanut aivovamman, menettänyt kaikki tunteensa ja joutunut suljetulle osastolle. Vuoden tunteettomuus oli mm. saanut aikaan sen, että hän oli yrittänyt itsemurhaa. Tämän jutun lukiessani, en häpeile enää yhtään völlöttämistäni kenttien laidalla. Paljon pahempi olisi, ettei tuntisi mitään. Nyt sitten pillittelenkin oikein urakalla. Milloin Pekingissä, Helsinki-Vantaalla tai Aberdeenissa.

 

 

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Sain ohjeita lennolle

Kahvin juonnilla alkoi tämäkin aamu, niin kuin monet muutkin, paitsi yleensä en juo kahvia 03.00 aikaan. Nyt juon ja olen juonut jo melkein viikon. Pää on vielä Pekingin ajassa, joten siellähän tämä olisikin ihan hyvä aika nautiskella aamukahveja. Pekingin kellot ovat viisi tuntia Espoon kelloja edellä.20170825_145537a

Lento Pekingistä Helsinkiin sujui yllättävän nopeasti (8h), vaikka samat elokuvat pyörivätkin näytöllä. Istuin käytäväpaikalla, vieressäni keskipenkillä oli vähän itseäni vanhempi kiinalaisnainen ja ikkunapaikalla saksalainen mieshenkilö. Käytävän toisella puolella istui kiinalaisrouvan perhe, teinityttö ja herttainen aviomies. Herttainen siksi, koska huomioi vaimonsa niin mukavasti. Vessareissuillaan ja jaloitteluillaan kosketti vaimoaan ja hymyili hänelle lämpimästi. Huikkasi aina vaimolleen:”Minkä ruuan valitsit, mitä juot,mitä elokuvaa katsot….” Saksalaismies neuvoi kiinalaisrouvalle, miten näytöltä sai elokuvat tulemaan, miten lentokartat ja miten mitäkin. Ja kun lentoemäntä tuli kyselemään juomatilauksia, sain minä toimia tulkkina. ”Sinä juot mitä?” tulkkasin minä näppärästi. Vaikka jäinkin miettimään tuliko lausuttua juoda verbi päin mäntyä. Niinkuin tulee tehtyä aika monen sanan kohdalla. Esimerkiksi liha ja kuuma, sotken ne aina. No, rouva tilasi punaviinin, miehensä valkoviinin, minä veden ja sakemanni kokiksen. Han Sebon kolleega, David, oli antanut minulle matkustusneuvoja. Sen vuoksi en ottanut edes tunnelman kohottajaksi mitään alkoholipitoista. David sai minut vakuuttuneeksi, että lennolla paras juoma on vesi. Kahvi ja alkoholi huonoimmat. Vettä kuluikin tosi paljon. Olin iloinen käytäväpaikasta, sillä vessassa tuli nyt sitten rampattua. Samoin oli kiinalaisrouvan laita. Hän pahoitteli kovasti, kun joudutui minua vaivaamaan ramppauksellaan. Laittoi joka kerta kädet yhteen, kumarsi ja sanoi xie,xie! Eihän se minua haitannut. David olikin käskenyt nousta monesti seisomaan ja mielellään myös kävelemään. Nousemaan varpailleen ja tekemään istuessa jaloilla pumppausliikettä. Kädessäni oleva aktiivisuusranneke tärähtikin päivän saldon täyttymisen merkiksi jo hyvissä ajoin ennen matkan puoltaväliä. Hymyilin rouvalle ja sanoin ettei ramppaaminen haitannut. Hän hymyili takaisin ja tarjosi niskatyynyään minulle. Ihana ihminen, parasta matkaseuraa!

Olimme päässeet jo jälkiruokaan. Meidän penkkirivistä kaikille tuli kupilliset kahvia (lipesin tämän verran saaduista ohjeista, kahvihammasta niin kolotti). Kiinalaisrouva keskipenkillä ryysti kahvinsa häpeilemättä. Onneksi olin käynyt kattavan kahvikurssin työporukoitten kanssa, niin tiesin, että kahvin aromit tulevat parhaiten esiin juuri ryystäessä. Arvostukseni rouvaa kohtaan senkun nousi. Kyllä Kiinalaiset tietää. Hyvinvointi ja nautiskelu ovat ne tärkeimmät. Aikaisemminhan olen kertonut miten ilmavaivojakaan ei pidätellä, ne on hyvä päästellä tulemaan silloin, kun ovat tullakseen. Terveydellisillä syillä sekin on varmaan selitettävissä. Meidän vieressä istuvien kannalta oli ihan mukavaa, ettei ”päästöjä” sentään tullut kuin pari röyhtäisyä. Toisin oli ravintolakadulla syödessämme, viereisen pöydän nuori mies pieraisi kuuluvasti.  Mutta olipa fiksu kaveri, pyysi kuitenkin anteeksi takanaan istuvalta pöytäseurueelta. En ole moiseen ennen törmännyt. Siihen, että sitä anteeksi pyydeltäis. Mulla on nyt ravintolakatu boikotissa, ei päästöjen vuoksi. Kokin nenän kaivaminen oli se syy. Kyllähän minä aikamoinen hienostelija vielä olen.

Kategoria(t): Uncategorized | 5 kommenttia