Yksi koulutus, monta oivallusta

Jouduin digikoulutukseen. Tai oikeastaan siinä kävi niin, että katsoin velvollisuudekseni olla se vapaaehtoinen, jota pomo kyseli. Vaikka ensireaktioni olikin hivuttautua pikkuhiljaa tuolilta alaspäin ja pitää kädet visusti alhaalla, ettei vaan syntyisi käsitystä, että olen innokas. Mutta täytyy myöntää, kyllähän minulla onkin meidän työporukassa selvästi surkeimmat digitaidot. Ehkä koko Espoossa. Joten koulutuksen tarvetta kyllä on.

No, koulutus alkoi ja asiantuntevat kouluttajat kertoivat tulevasta koulutuksesta. Odotin, että pitäisivät selityksessään tauon, että pääsisin sanomaan olevani väärässä paikassa. Tähän ei minun taidoillani olisi mitään saumaa. Sitä taukoa ei tullut, joten tyydyin kuuntelemaan vielä tovin. Kuunneltuani koulutusohjelma loppuun, oli pakko kääntää kelkka ja todeta, että tämä on just mulle tarkoitettu!!! Miten voi muutamassa minuutissa olotila vaihtua epätoivoisesta huippuosaaja kandidaattiin. Innostuin aivan valtavasti aiheesta – miten voimme hyödyntää digitaitoja asiakkaisiimme-. Olin kuin olisin astunut toiseen maailmaan. Asenteeni koko aihetta kohtaan oli ollut hyvin negatiivinen. Minusta oli aivan hölynpölyä, että asiakkaamme pelaavat tauoilla tableteilla. Nämä kouluttajat olivatkin näyttämässä, mihin kaikkeen muuhunkin niitä tabletteja pystyi hyödyntämään.

Jännitin jokaista koulutuspäivää, koska taitoni ovat olemattomat. Mieheni HanSebo tietää tämän parhaiten, ehkä jopa paremmin kuin minä itse. Se on joskus ihmetellyt miten voin saada koneet jumiin pelkästään virtanappia painamalla. Minusta siinä ei ole mitään ihmeellistä, sähkölaitteet nyt ovat sellaisia.

Näiden huippu-kouluttajien opissa kaikki sujui leikiten. Itsetunto nousi pilviin, kun nappia painamalla ja vähän hiirtä heilauttamalla syntyi upeita, hienoja juttuja. Asiakkaat oppivat kaiken hetkessä. Digikirjat alkoivat täyttyä harrastuksista, kuvista, videon pätkistä, musiikista ja vaikka mistä. Loppuhuipentumana oli green screen, vihreä seinä. Systeemi, minkä avulla saadaan siirrettyä kuvattu kohde haluttuun ympäristöön. Aivan pöyristyttävä kokemus minulle. (Olin laittamassa tähän yhden hienon esimerkkiotoksen, mutta tämä laite ei suostunut toimimaan niin kuin olisin halunnut.)

Jokaisen koulutuspäivän jälkeen olin aivan innoissani. Suu vaahdossa vauhkosin ohjaajakavereille mitä nyt oli käyty läpi. Taisin minä pomollekin tuulettaa tätä huikeaa kokemusta. No, koulutus loppui ja huokaisin helpotuksesta, että nyt se hirvittävä jännitys sitten päättyi. Se oli jännä miten olin hirmuisen innoissani, mutta toisaalta jännitin älyttömästi. Ehkä siihen liittyi just se koneen sekoaminen nappia painamalla :). Aikaa kului ja sitten yhtenä päivänä pomo pyysi kertomaan koulutuksen annin kehittämispäivässä ja kolleegoille toisessa toimintakeskuksessa. Meinasi iskeä paniikki. Mietin keinoja, miten voisin kieltäytyä. Mieleeni tuli vaan työhönottohaastattelu, missä varmaankin kerroin mm. haluavani haastaa itseäni oppimaan uutta ja halua innolla tehdä kaikkea, mitä tähän työhön kuuluu. Joten tyydyin osaani ja hoidin homman.

Päivällisellä kerroin perheelle päivän kuulumisia. Jälkikasvulla oli mennä ruuat väärään kurkkuun, kun kerroin olleeni kertomassa digiasioista. Näin sitä voi hämmästyttää myös kaikkein läheisimmät 🙂

Aina sattuu kun tapahtuu

Lara Hämäläisen kanssa lenkkeillessä törmää mitä mukavimpiin ihmisiin. Useat heistä huutavat jo pitkältä tervehdyksiään tälle koiralle. ”Hei Lara, mitä kuuluu?” ”Nytkö sinä vasta menet puistoon, mitä oikein olet puuhaillut koko aamun?” ”Lara, miten sinun kesä meni?” ja niin edelleen…. Tänään Lara Hämäläisellä oli kiireinen lenkki. Veto oli kova, eikä oikein ehtinyt mitään nuuskimaankaan. Vastaan tuli lempparikoira tai oikeastaan emäntä. Ei nuo lajitoverit niin kiinnosta, enemmän isäntäväki. Hymyilivät jo pitkältä ja yrittivät tukkia tien. Hämäläinen pisti isompaa vaihdetta silmään ja koukkasi ojan puolelta vimmattua vauhtia. Nyt ei tätä koiraa pysäyttäisi mikään, nälkä kurni vatsassa niin, ettei pystyssä meinannut pysyä. Perästä kuului vaan vaimea ääni: ”No onpas se ylpistynyt!!!”

Se on kyllä jännä miten kaikkia kiinnostaa vain Lara Hämäläisen kuulumiset. Kuitenkin se vaan makaa päivät pitkät ja menee sinne minne se viedään. Minä sentään liikun ihmisten ilmoilla kaiket päivät… Niin no, aika harvaa kiinnostaa tilastoinnit punaisia päin ajavista autoilijoista tai pyöräilijöistä, jotka eivät noudata mitään sääntöjä. Näillehän minä en mahda mitään, pyörittelen vaan tien poskessa päätäni ja yritän jämävihreillä päästä tien yli.

Mutta sitten ihan huomaamattani ojennan kyllä yhtä jos toistakin kulkijaa. Olimme menossa meidän työtoiminnan porukan kanssa bussilla taas jonnekin. Enkä millään saanut pyörätuolilaista bussiin. Muu porukka oli jo mennyt istumaan, kun minä hihkaisin oven raosta että,”voisiko sieltä nyt joku tulla kaveriksi nostamaan?” Meidän asiakkaat istuivat muina miehinä rupatellen keskenään, mutta muista matkustajista kolme pomppasi salamana auttamaan. Yritin söpertää nolona, että omaa porukkaa tarkoitin, mutta kiitos PALJON!!!! En muista oliko sama reissu, kun bussi oli aika täynnä ja porukkaa vaan lappasi sisään. Neuvoin siinä sivussa sitten meidän väkeä että, ”jokainen ottaa nyt laukkunsa siitä viereiseltä penkiltä ja laittaa sen syliin tai jalkoihin lattialle.” Kyllähän bussiin tuli tilaa, ihmiset kautta bussin, vilkuilivat siihen malliin, että vieläköhän sieltä tulee muitakin ohjeita.

Meillä tehdään paljon lenkkejä, roskalenkkejä ja ihan tavallisia. Keikkamatkat kävellään, mitkä voidaan. Niilläkin järjestyksen on hyvä olla kunnossa. Pyöräilijöille on hyvä antaa tietä. Niinpä meidän on tiedettävä paikkamme ja sehän on oikea reuna. ”Oikeaan reunaan!” tulee useaan otteeseen komennettua. Muistavat varmasti vielä vanhanakin, että se oli se oikea reuna. Eikä tältä käskyltä välty samojen katujen kulkijatkaan. ”Oikeaan reunaan, oikeaan reunaan!!!” ”Ai anteeksi, et olekaan meidän porukkaa…kävele vaan missä haluat. Sorry, sorry…

Mutta sattuu sitä muillekin. Olimme menossa uimaan ja odottelimme bussia. Bussi tuli ja pidimme tarkkaa lukua, että varmasti kaikki on mukana. Toinen ohjaajistamme ohjasi nuoren naisen vierestään olkapäästä kevyesti työntäen bussiin. Sisällä bussissa huomasi sitten, ettei hän kuulunutkaan ryhmäämme. Siinä sitä taas pahoiteltiin 🙂 ja hymyiltiin leveästi.

Entisiä oppeja kehiin

Olimme torstaiseen tapaan uimassa. Koronan vuoksi uinnissa oli tosin pieni tauko, mutta nyt taas menimme vauhdikkaaseen tyyliimme. Osa porskutteli altaassa perinteiseen tapaan uiden ja osa meni vesijuoksua. Se on meille sama mikä on tyyli, kunhan mielet on iloiset ja kunto kohoaa, se on tärkeintä! Aamupäivällähän olimme ottaneet jo hien pintaan Granin portaissa. Ei me sinne ketään pakoteta, osalle riittää, että he kävelevät portaiden juureen. Toisille ei tunnu riittävän edes juokseminen muutaman kerran ylös, alas. Eikä tämä ole ainoastaan porrastreeni, vaan siinä samalla juttelemme elämää askarruttavia asioita. Luulenpa, että joku on mukana juuri sen vuoksi, että saa puhua ja häntä kuunnellaan. Nämä ovat antoisia hetkiä, niin ohjaajille kuin asiakkaillekin.

Altaan reunalla odottelin viimeisiä uimareita, kun huomasin uimavalvojan kävelevän luokseni. Ehdin siinä miettiä, että mitä ihmettä tällä kertaa. Olimme olleet ihan iisisti, kukaan ei laulanut, nauranut halli raikuen, mennyt väärään suuntaan altaassa eikä virrassa tai muutenkaan häiriköinyt. – Anteeksi, onko tämä nuorisoryhmä sinun? kysyi uimavalvoja.-Kyllä on… Vaikka samassa älysin, että ihan hyvin olisin voinut sanoa, etten tunne koko sakkia, ihan olen yksinäni… Valvoja jatkoi,- Miten tämä punapaitainen voi uida näin hyvin? Hänen liikkeensä ja käännöt ovat niin sulavia ja upeita, että me valvojat olemme ihan ällikällä lyötyjä. -Voi miten kiva kuulla!!! Niin hän on oikein etevä. Söpersin minä helpottuneena. Jatkoin vielä ylpeyttä puhkuen -Hän on uinut ihan pienestä pitäen. Ihan kuin minulla olisi ollut osuutta asiaan 🙂 Ei ollut, vaikka olenkin nähnyt, kun hän pienenä viikarina talsi uimarengas kädessään uimareissuilleen. Hirmuinen vesipeto jo silloin. Minusta tuntui, että tämän huomaavaisen valvojan ansiosta kaikki aikaisemmat mokamme oli pois pyyhittyjä.

Perinteisesti tiemme kulki altaasta suihkun kautta saunaan, mikä sattui sopivasti olemaan lämminkin. Siellä istuskeli yksinään vanha kiinalaisnainen. Kysyi meiltä ystävällisesti viittoillen, voiko heittää löylyä. ( Eihän hän voinut aavistaa, että meistä kaksi osaa hänen kieltään 🙂 )Minä siihen sitten sujuvalla kiinalla että, -Due, due…..ni köijii.( suom.kyllä, kyllä..sinä voit). Uimamaisteri vieressä hihitteli ja sanoi -Sie,sie.(suom.kiitos!) Hänelläkin rippeet kyseistä kieltä vielä hallussa. Kiinalaisnainen ei näyttänyt eleelläkään hämmästystä, vaan lähti samantien saunasta eikä hänestä näkynyt sen koommin jälkeäkään. Olisikohan koti-ikävä yllättänyt!

Ehdotin uimamaisterille, että jos vielä sattuu kiinalaisia samaan aikaan uimahalliin, niin rupatellaan vaan kunnolla kiinaksi. Okei, sanoi uimamaisteri ja kysyi mistä aiheesta haluaisin sitten puhuttavan? Mietin hetken ja kävin läpi kaikki aiheet mitä osasin, niitä ei paljon ollut. Ehdotin, että puhuisimme meidän vakiosanaston ja se sopi myös uimamaisterille. ( Terve, mitä kuuluu, miten sinun äiti ja isä voi, miten vointisi, oletko opiskelija, minun opettaja on suomalainen, ruoka on herkullista, tiputa hintaa, liian kallis…..) Pikkuisen meitä hihitytti…

Ihania päiviä teille muillekin! Meillä niitä riittää 🙂

Kaikenlaisia kuskeja

Perjantaina töihin polkiessa kulman takaa (Tukholmankatu ja Mannerheimintie) eteen ilmestyi tuhatta ja sataa sähköpotkulaudallaan nuorimies. Eihän hän minua huomannut, eikä ollut moksiskaan vaikka törmäys oli enemmän kuin lähellä. Juipilla oli tekstiviestin lähettäminen kesken ja se oli tärkeämpää kuin vastaantuleva liikenne. Mutta minä, säikähdin aivan tosissani, kiljaisin niin, että juipin kännykkä oli lentää. ”Mikä sua vaivaa?” sai potkulautailija söperrettyä. Eipä tässä muu, oli vaan hengenlähtö lähellä, ajattelin minä.

Illalla lähdin Han Sebon kanssa Motonettiin ostoksille. Koko matkan oli pieni kutina mahan pohjassa, kun mietin, miten nyt pääsen näyttämään pyörävarkaille!!! Enää ei niin vaan minun pyörä irtoaisi telineestä. Motonetin hyllyjen välissä testailin erilaisia lukkoja ja pähkäilin siinä itsekseni mikä olisi tehokkain. Vieressä oleva motoristinuorukainen näytti olevan samoilla asioilla. Itsevarman oloisena nappasi yhden lukon ja jatkoi toiseen hyllyväliin. No minä otin samanlaisen, mutta mietin itsekseni että, tuskin on kestävä, mitä tämä tämmöinen kangas tässä kettingin ympärillä auttaa, näin kalliskin!!  Motoristinuorukainen pyörähti viereeni ja aloitti:”Näistä lukoista tämä on paras. Painava, mutta paras! Olen selvittänyt tätä lukkoasiaa ja lukenut näistä paljon.”  Minä katsoin tätä motoristia haavi auki ja mietin, onko se oma poikani Liivei!!! Ei ollut, mutta fiksu oli. ”Kyllä minä yhden lukon jaksan kantaa. Kannan vaikka kaksi, niin harmittaa kun hyvä pyöräni pöllittiin” sanoin minä.  Nuoruainen jatkoi:”Voi harmi, onpa ikävää. Kyllä suututtaa tuommoinen ilkivalta!” Ensimmäistä kertaa elämässäni minulta meinasi lähteä spontaani halaus ihmiselle, mutta korona puuttui peliin ja pidin kuin pidinkin turvavälin.    Ei edes Han Sebo ollut kanssani niin harmissaan pöllitystä pyörästä kuin nuorukainen hyllyjen välissä. Tämä motoristinuorukainen ei ollut kuka tahansa. Siinä kerittiin rupatella ummet ja lammet. ”Ai niin, ja jos muuten olet kanta-asiakas saat sen lukon vielä halvemmalla ja se kangas kettingin ympärillä estää katkaisun joka vempaimella.” Kiittelin kovasti ja toivottelin turvallisia kilometrejä.

Entäs sitten töissä. Tyylilleni uskollisena mennä vouhotin taas pitkin käytäviä, kun eteeni ilmestyi tyylikäs herrasmies. Pitkä, vanhemman puoleinen, John Wayne ja ukkini- tyyppinen, mustaan pukuun ja hansikkaisiin pukeutuneena. Kohdallani hän kumartui hiukan eteenpäin, laittoi kätensä taakse ja kysyi:”Anteeksi, onkohan Mikko Nenonen ja Pipsa Pikkarainen jo valmiina kotiin lähtöön?” Minä pysähdyin ja katsoin silmät laajentuneina että mitäs tämä nyt on!!??Olenko piilokamerassa?  Ei Niinistön Saulia ole ennen meiltä haettu. Enkä hämmästykseltäni saanut sanaa suustani. Onneksi päivätoiminnan vastaava pelasti tilanteen ja selvitti jatkon. Kyllä oli vaikuttava herrasmies-kuljettaja. Miten hienoa, että meidän asiakkaat pääsevät kokemaan olevansa ihan kuin presidentin autonkuljettajan kyydissä. Tuossa autossa kukaan ei istu lytyssä, vaan rinta rottingilla ja maailmanvalloittajan elkein. Kyllä minä voisin vaikka vähän maksaa, että pääsisin kokemaan tuon. Onhan siellä toisenlaisiakin kuskeja. Kuskeja, jotka laittaisin tämän ”niinistönsaulin kuskin” oppiin. Minun alkava viikonloppuni oli pelastettu, enkä ollut enää yhtään harmissani mistään.

Haastetta kehiin

Hyvä ystäväni laittoi mulle haasteen, missä piti löytää joka päivä asioita, joissa näkyy, että elämä on hyvää. Ajattelin, että sattuipa pahaan saumaan. Olin niin syvissä syövereissä vielä leikkauksen jäljiltä, että tuskin vaikeampaa haastetta olisi voinut heittää. Jalkaan iski sähköiskukipuja enemmän, kuin keski-ikäinen kestää, kävely oli hidasta ja kaikki otti aivoon. Keskustan vilinän sijaan kaipasin entisen kodin rauhallisia metsälenkkejä ja ystävällisiä naapureita, joiden kanssa sai aina muutaman sanan vaihtaa. Tien toisella puolella olevaan kauppaan oli hengenvaarallinen matka, kun liikennevaloista en kerinnyt vihreän palaessa kuin alkuun. Vanhukset rollaattoreineen pyyhälsivät ohi ja minä olin ihmeissäni. Lara Hämäläinen ja Han Sebo joutuivat odottelemaan, kun lyllersin perässä. Kyllä tämä oli outoa minulle, joka olin aina tottunut viilettämään eturintamassa. Ja kenellekäs minä muille näistä paasasin kuin Han Sebolle. Harmikseen sattui olemaan etätöissä kotona ja näin aina saatavilla. Kerran se sanoi mulle että, eikö tosiaan löydy mistään mitään hyvää?!! Ei tuo vielä pysäyttänyt, koska puolisollehan sitä voi sanoa mitä sattuu :). Mutta tuo, että piti miettiä hyviä asioita. Se pysäytti. Pakko oli yrittää löytää edes yksi, koska haaste tuli niin hyvästä lähteestä, että kannatti pinnistellä. Työmatkapyöräilyn lomassa, hyräillessä Apulannan biisiä; Valot pimeyksien reunoilla, hoksasin sen vastauksen. Työmatkapyöräily. Vielä kun opin reitin ja liikennesäännöt, rupesin tykkäämään siitä hommasta ihan tosissani, enemmän kuin mistään muusta. Alku tässäkin hommassa oli kamalaa. Jokainen pikku töyssy sattui jalkaan, muut hulluna revittelevät pyöräilijät, oma älyttömän huono kunto. Ensimmäisten reissujen jälkeen jalat vapisivat niin, että piti lukua ottaa. Loppujen lopuksi olin kiitollinen Han Sebolle, että muutettiin Helsingin keskustaan. Nyt sain pyöräillä reilusti pidemmän matkan töihin kuin entisestä osoitteesta. Kun ennen työmatkaan meni 20-30min, niin nyt siihen meni reilu tunti. Siinä sitä ehti miettiä kaikenlaista, nauttia vilisevistä maisemista sekä luonnon raikkaista tuoksuista.

Mukavia ihmisiä Töölöstä

Töölön sairaala tuli tutuksi tässä muutamien viikkojen aikana. Olinhan minä siellä yhden pidemmänkin pätkän, minkä aikana tutustuin hienoihin ihmisiin. Sain samalla pienen loman muuttolaatikoiden keskeltä täyden palvelun ”lepokotiin”. Ykkösluokan tarjoilut, lakanoiden tuiki tiheät vaihdot, täkkien suoristukset, tyynyjen möyhinnät sekä kipuihin sellaiset tropit, ettei ikäviä asioita muistanut maailmassa olevankaan.

Ensimmäinen unohtumaton kämppikseni oli Suvi. Suunnilleen meikäläisen ikäinen nainen kärrättiin siihen vastapäätä. Ajattelin että onpas kiva, tässä sitä kaksi kivuliasta keski-ikäistä naista samassa huoneessa kärvistelee, mitähän siitäkin tulee??!! Tämäpä Suvi ei ollutkaan kuka tahansa keski-ikäinen, vaan stand-up komiikkaa harrastava pirteä lady. Sen saimmekin kokea vatsalihaksissamme, naurua piisasi niin meillä potilailla kuin henkilökunnallakin. Illalla vedettiin sänkyjä erottavat väliverhot huisin nevadaan ja keskityttiin TV-ohjelmiin. Talent-suomessa olimme ihmeen yksimielistä porukkaa jatkoon pääsevien suhteen. Se viimeisen sängyn mieskin oli täysillä mukana. Suvi väänsi vitsiä kaikesta ja minä hekottelin käytävän toisella puolella.

Suvi kotiutettiin ja sitten viereiseen petiin köllähti Emma. Sähäkkä, reilu parikymppinen mimmi. Huh,huh…kamala leikkaus takana ja niin pirteää ihmistä saa hakea. Vedin täkkiä pääni yli ja mietin, miten kestän noin herskyvää positiivistä tyyppiä verhon takana, kun halusin keskittyä kipuihin, todistaakseni itselleni, etten ollut turhaa tullut. Emma heitti hervotonta huumoria hoitajille. Nauroin katketakseni, kun hoitajat heittivät yhtä rankkaa läppää sille takaisin. Ompeleet ruksahtelivat hervottomasta naurusta. Peräpetin vanhalta rouvalta pyytelin anteeksi, kun niin kovaan ääneen mesottiin ja niitä voimasanoja, joita tuntui joiltakin lipsahtelevan juttujen tehosteeksi. Eihän tämä vanha rouva ollut millänsäkkään, ”Voi kuule, minä täällä yksikseni hykertelen teidän jutuille.” Mietin että, kyllä mulla on mukavat kämppikset.

Emma heitti läppää kaikkien kanssa. Kuunteli kämppisten jutut alusta loppuun, kun minä torkahtelin, enkä jaksanut edes hymähdellä osaaottavasti.

Minusta kuulosti siltä, jos meidän kämppisten lääkkeiden jaossa olisi tullut sekaannuksia, se ei olisi haitannut mitään. Samantyyppistä lääkettä tuntui menevän kaikille. Ja meidän jokaisen mahat olivat koetuksella, siis kovalla, siitä hurjasta lääkkeiden syönnistä. Niinpä vessassa käynneistä tuli meidän yhteinen asia. Jokaisen WC-käynnin jälkeen, viiden muun potilaan päät nousivat tyynyistä tiedustelemaan, joko tuli? Yleensä vastaus oli EI. Mutta jos vastaus oli kyllä, niin sille hurrattiin ja se innosti WC:n ovelle muodostumaan pienoisen jononkin.

Myös se valtava empatian määrä pysäytti. Jokainen, myös se maailmanluokan painonnostaja, oli niin sydämellinen ja empaattinen, että vieläkin heitä ajatellessa tulee mukava lämmön tunne. Samoin oli henkilökunnan laita. Naishoitajat olivat sydämellisiä, koskettivat poskea ja kättä, olivat aidosti tekemässä kaikkensa potilaiden olon helpottamiseksi. Nuoret mieshoitajat veistelivät hervotonta huumoria, mikä sai unohtamaan hetkeksi koko sairauden, kivut ja ympäristön.

Emman huomaavaisesta käytöksestä huonekavereita kohtaan, oli minun tietysti vanhempana viisainta ottaa mallia. No, kun aamuyöstä taas kärrättiin uutta potilasta huoneeseemme ja satuin olemaan hereillä, niin huikkasin kaverille, että ”tervetuloa, tämä on oikein mukava huone!” Ajattelin että, no niin, se oli siinä. Minun osaltani homma hoidettu ja vedin peiton korville. Mutta kaveri olikin juttutuulella ja antoi tulla koko elämänkertansa. Yritin vetää verhoa, ettei naamani ja kiinni olevat silmäni näkyisi. Kaverilla juttua riitti. No, sitten oli minun kotiutukseni vuoro. Vanha täti peräpetistä antoi yhteystietonsa, samoin Suvi ja Emma. Yöllä tullut kaveri tuli viereeni ja kiitteli kovasti juttutuokioistamme ja totesi vielä, että oli se onni että jouduin tänne, niin tapasin sinut! Kyllä minä olin hoomoilasena!

Pätkä elämästäni

Hei. Vaikka aika älykäs olenkin, niin nyt minua kyllä vedettiin nenästä oikein kunnolla. Ihmettelin miten sairaslomalaisen roskien vienti kestää ja kestää. Kyllähän tämä uuden asunnon roskien kierrätys systeemi on eri järjestyksessä, kuin Espoon, mutta voiko silti se lajittelu kestää melkein kaksi viikkoa??!! Odotin ja odotin. Jokaista rappukäytävän kolahdusta luulin sairaslomalaisen paluuksi roskakeikalta… No, sitten vihdoin kun saapui, saapuikin sairaalasta :(. Kyllä minun ja Han Sebon ilo oli ylimmillään. Vaikka Han Sebon arkiset askareet eivät saaneet helpotusta, päinvastoin, oli Han Sebo keittänyt kotiinpaluun kunniaksi oikein kahvitkin. Minä puolestani vein sille lelupossuni, mistä lähtee hirvittävä ääni, niin ettei sillä uskalla edes leikkiä,  mutta kun olin saanut sen juuri häneltä lahjaksi, niin ajattelin sen ilahduttavan. Ja kyllähän se ilahduttikin, huusi oikein Han Sebon katsomaan sieltä kahvinkeittopuuhista. Kannatti vetää tästä narusta, sain muutamat ylimääräiset rapsutukset ja ainahan se on mukava kuulla, kun niin viisaaksi kehutaan.

Sairaslomalaisen parin viikon poissaolo muutti sitä hirveästi! Miten siitä tulikin niin ylimielinen. Tiputtelee tavaroita, eikä nosta niitä!!! Minä en usko, että lääkäri määrää tuollaista. Nostokielto, en olekaan kuullut ennen!  Kyllä harmittaa, kun Han Sebo joutuu huhkimaan hulluna ja sairaslomalainen ottaa vaan rennosti.  No, aluksi otti. Ei enää. Meniköhän lääkitys pieleen vai mitä lie sattunut, mutta aikamoisessa kunnossa se on. Enkä minä muuta osaa tehdä, kuin istua vieressä ja välillä tökätä kuonolla. Aamuisin se on eniten sekaisin, tukka pystyssä hoipertelee vessaan ja sieltä takaisin jos osaa. Joskus osaa, joskus ei.  Aika usein eksyy siivouskomeroon. Han Sebo ihmetteli, kun tässä uudessa talossa, erehdyin aluksi ulkoa tullessa menemään kerrosta alemman asunnon ovelle, luullen sitä meidän oveksi… Kyllä minua pikkuisen enemmän hämmästyttää tämä sairaslomalaisen touhu!!! Seuraavaksi muutama otos minusta!

Tälläista minun arki on. Likaisten sukkien keskeltä yritän löytää levähdyspaikan. Emäntä olisi rajannut sukat pois, mut en antanut. Halusin näyttää todellisen kuvan elämästäni.

Tässä olen keittiöapulaisena. Hujaus sinne, toinen tuonne ja pikkusen tänne….

Han Sebon kanssa ulos lähdössä…

Vielä vessaankin… aina tämä kestää niin kauan…

Törmäsin lajitoveriini. Kerrankin joku oli samalla aaltopituudella kanssani. Nyt kyllä täytyy sanoa, etten tunnista itsekään kumpi on kumpi. Molemmat niin sporttisia ja tyylikkäitä…

Tästäpä ei sen enempää kuin, ettei huvittanut kotiin lähtö..

Elämä sekaisin

Lara tässä. Nyt on ollut kyllä rankkaa.

Ensinnäkin, kun emäntä on sairaana, eikä näytä parantuvan millään. Toisekseen nämä pakotti muuttamaan rauhallisesta Espoosta hälinä Helsinkiin. Ei ole meikäläinen enää vapaa kulkemaan, nyt mennään kaikki matkat narun jatkona! No, on täällä jotain hyvääkin. Koirapuisto on ihan nurkan takana ja pääsen sinne ihan joka ikinen päivä! Kavereita olen saanut ihan hirveesti. Kuljimme taas kerran koirapuistoon ja keskuspuistoon, niin kerroin sairaslomalaiselle kuka kavereistani asuu missäkin. ”Tuolla asuvat Bisse, Gisse, Hisse, Lisse, Misse.  Ja tuolla Olli, Polli, Kolli, Solli, Rolli, Holli ja Folli. Ja tuolla Emppu, Pemppu, Remppu, Semppu, Kemppu, Hemppu, Lemppu, Temppu ja Lumppu. Kyllä, ihan totta. Täällä on hirveesti koiria, enemmän kuin Espoossa.”

Mutta rauhalliset päivät ovat muuttuneet täysin, kun tuo yksi viuhtoo menemään kepeillään ympäri huushollia. Yhtenä päivänä se vietiinkin piipaa autolla, mutta illalla jo palauttivat takaisin. Kyllä minun ja Han Sebon hermot alkavat olla riekaleina, sairaslomalainen valittaa jatkuvasti. Edes yöllä ei ole hiljaa. Sitten vielä, hirmunen vastuu yhdelle koiralle, olla nyt jatkuvasti tuollaisen seurassa ja päivisin ainoana vastuunkantajana. Onkohan mitoitukset kohdallaan, minä vaan kysyn??? Yksi koira/ yksi holtiton hiihtäjä.

Siis minähän olen oikeasti noutaja, mutta nyt pakotettuna vahtikoira.

Voinhan minä sen verran tuosta sairaslomalaisesta kertoa, että sen selkä-jalka linjasto reistailee. Onnettoman näköistä se sen meno, eihän se oikein osaa niillä kepeillä mennä. Mutta toisaalta sopii tyyliin, verkkareissa, ilman toista kenkää se painelee menemään. Yritän mennä aina tosi lujaa pois ihmistenilmoilta koirapuistoon. Ollaan sentään pääkaupungissa!!!

Sitten minua ihmetyttää kyllä kovasti, miten tuo sairaslomalainen viitsii istua ikkunassa tuijottamassa ihmisiä! Mitä enemmän ihmisiä, sitä vauhkompi se on ja huutelee muitakin katsomaan!  Yhtenä iltana oli joku konsertti ja siihen ekat jonottajat olivat jo yöllä klo.04.00 jäähallin ovilla. En minä yleensä yöllä pissillä käy, mutta nyt on rytmit ihan sekaisin. Niin kuin kaikki muukin.

Konserttiin jonottajat ja pallon potkijat.

Kyllä niillä oli pitkä aika jonottaa, kun konsertti alkoi vasta illalla. No, illalla  jonot olivatkin pitkät, ihan meidän ovelle asti. Jääkiekkopeleihin ei ole ihan noin kova tunku, mutta silloin on ainakin parkkipaikoista kova pula. Ja värikkäitä paitoja liikkeellä, ainakin punaisia.

Kuulin muuten uutisista, että kaupunkilaiskoirilla on enemmän stressiä kuin maalaisilla. Ihmisissä voi pitääkin paikkansa! Minun kohdallani stressi loppuu heti, kun arki palaa normaaliin ja saadaan tuo sohvanvaltaaja takaisin työelämään. Eipä nyt muuta. t. Stadin gimma Lara

Viimeistä viedään

Meidän ryhmän vuoden viimeinen siivouskeikka oli käsillä. Osa porukasta oli jäänyt jo lomille, mutta me viimeisistä koottu poppoo suuntasimme eräälle Espoolaiselle kuntosalille. Ovella vastaan tuli pari kuntoilijarouvaa, jotka ihmettelivät missä olimme olleet, kun meitä ei ollut näkynyt aikoihin??! Muutaman viikon kävimme siivoamassa vääränä päivänä, tiistaina, niin johan se oli huomattu. Ei kun hommiin käsiksi ja jokainen omalle vastuualueelleen. Ja minä ravaamaan edestakaisin, varmistamaan että hommat hoituu. Ja kyllähän ne hoitui, paitsi etten saanut uutta peseainepurkin korkkia millään auki. Kuntosalin henkilökunta ei just sattunut olemaan paikalla, eikä purkki auennut vaikka minun ryhmän vantterimmatkin kävivät korkkia vääntämässä. Porukka odotti ämpärit ojossa ja minä tuskailin verisuonet pullistellen korkin kimpussa. Onneksi olimme keikalla kuntosalilla eikä seniorikeskuksessa. Astelin pesuainepurkkeineni rotevimman bodarin viereen ja kysyin auttaisiko vähän. Toisaalta mietin, että on kyllä noloa jos ei sitten saakkaan korkkia auki. Nolaanko tämän kuntoilijan muiden rautaa nostelevien silmissä. ”Tämä on kyllä tosi tiukassa, ollaan tässä jo jonkin aikaa yritetty availla. Ei haittaa jos ei aukea, eiköhän täältä jotain muuta ainetta löydy…” En kerinnyt lauseitani lopettaa, kun korkki oli jo napsattu auki. Kyllä minä kiittelin ja taisin sanoakin, ettet sinä turhaa ole kuntoillut. Ja niin tuli taas puhdasta, ja oikeilla aineilla.

Taukomme aikana, eräs kuntoilija, joka nostaa penkistä paljon, ehkä liikaakin, oli poislähdössä. Ovelta hän huikkasi:”Moi ja Hyvää Joulua teille jokaiselle!” Meillä meni taukojuomat vääriin kurkkuihin, olimme niin yllätettyjä. Sain söperrettyä takaisin jotain, mistä en itsekään saanut selvää. Joku kysyi puhuiko Kiinaa? En, nyt en sitä puhunut, tämä oli jotain aivan muuta. Loppupäivän olimme yhtä hymyä koko sakki.

Päivän päätteeksi mietimme kuntosalin henkilökunnan kanssa seuraavaa käyntiämme. Olin visusti päättänyt, että aloitamme keikat vasta toisella viikolla. Mutta kun kuulimme miten hyvää jälkeä teemme ja miten tärkeää käyntimme ovat, päämme olivat käännetty. Aloitamme heti ensimmäisellä viikolla ja muutamalle väänsin rautalangasta, ettei sinne sitten mennä loman aikana imuroimaan :).

Autoilua siellä sun täällä

Olimme pidennetyllä viikonloppulomalla Skotlannin Aberdeenissä. Han Sebo, Liivei ja minä matkustettiin Liinuskan iloksi. Lara jäi sportti-/elämyslomalle Katjan ja Esan hoiviin.

Lähtöä edeltävä iltapäivä oli yhtä kaaosta. Viemisten ostoa, pyykkikoneen hankintaa ja sen kuljetusta, Laran kamppeiden kasaamista ja kuljetus lomanviettopaikkaan, matkatavaroiden huiskimista reppuun… Aikataulu oli tiukka, niinpä päätin ystävällisesti auttaa Han Seboa olemalla kartanlukijana. Luotin enemmän itseeni (mikä osoittautui tietysti virheeksi) kuin navigaattoriin tässä tilanteessa, koska aikaa ei ollut hukattavaksi. Missasin muutaman tärkeän risteyksen vain parilla sekunnilla ja siitä syystä jouduimme tekemään useampia ihme kiemuroita. Aikataulumme petti pahemman kerran ja sain tietysti kuulla kunniani. Loppumatkan menimme navigaattorin voimin ja sehän osoittautuikin ihan toimivaksi systeemiksi. Aina ei ole ollut näin hyvä säkä. No tämä kiivas keskustelu unohdettiin ja suunnattiin kohti Skotlantia.

Vuokra-automme odotteli meitä Aberdeenin kentällä. Kyllä minua hirvitti! Väärän puoleinen liikenne, kuski ja kaikki systeemit eri puolella autoa kuin normaalisti. Otin suosiolla takapenkin haltuuni. Onneksi mukana oli Liivei. Tämä teräshermo istui järkkymättä pelkääjän paikalla ja kertoi reittiohjeet rauhalliseen tyyliinsä, paremmin kuin yksikään navigaattori. Reitin uudelleen laskentaa ei tarvittu kertaakaan ja olimme joka paikassa silloin kuin pitikin. En tiedä kumpi siihen vaikutti enemmän, Liivein kartanlukutaito ja rauhallisuus vai se, että minä istuin takapenkillä kuulokkeet korvilla, silmälaput silmillä. Päätin siinä kauhusta tutisevana, etten ikimaailmassa tule tähän liikenteeseen kartanlukijaksi, en edes kyytiläiseksi. Kyllä Pekingin liikenne oli iisiä verrattuna tähän. Ajavat sentään edes osan aikaa oikealla puolella tietä. No eihän siihen mennyt kuin pari päivää, kun vasemman puoleinen liikenne oli handlattu.

Voihan tietysti jotain vikaa olla minunkin artikuloinnissani. Meille töihin tuli nimittäin puoleksi vuodeksi vahvistusta riveihin. Mukava, leppoisa mies, Jugi. Ihan alkupäivinä lähdimme yhdessä, autoillen asiakkaiden kanssa keikalle. Yleensä keikkamatkat taittuvat bussilla kulkien. Jugi tarttui rattiin, minä pelkääjän paikalle ja nuorisoporukka täytti takaosan. Ajattelin, että olen nyt ihan alusta pitäen erityisen ystävällinen ja huomaavainen tätä uutta vahvistustamme kohtaan. Ystävällisesti kerroin risteyksissä oliko vielä oikealta tulijoita. Muistin varoittaa myös pyöräilijöistä, niistä kun ei koskaan tiedä, ajavatkin niin lujaa!!! Olipa muuten Jugi varustettu samanlaisilla hermoilla, kuin Han Sebo. Seuraavasta neuvosta joutuisin kävelemään, ilmoitti tämä uusi vahvistuksemme minulle! En kävellyt. Paluumatkan istuin takapenkillä räpläten kännykkää. Kyllä minun keikkamatkat sujuvat parhaiten bussilla, bussikuskeilla on sentään hiukan pitempi pinna.

Skotlannista vielä sen verran, että olipa hyvä, ettei Liinuska ollut ehtinyt opettaa kovin paljon suomenkieltä poikaystävälleen Stuartille. Oli parempi, ettei hän ymmärtänyt mitä päästelin suustani, kun kastuin kymmenettä kertaa. Sade pieksi joka puolelta, jalat olivat polvia myöten litimärkänä ja kylmyys meni luihin ja ytimiin. En ollut ihan

Stuart, älä opettele suomea!

parhaimmillani. Mutta sen verran on eduskunnan kyselytunnit minuun vaikuttaneet, että sujuvasti FB:n päivityksiin ”kaunistelin totuutta”, ettei se tunnelmaa häirinnyt. Vai ei!!!! Kyllä se vähän häiritsi! 🙂