Nyt ei kyllä naurata

Lomaviikon jälkeen töissä oli aikamoista hulinaa. Normaalikuvioiden lisäksi oli kesäretki purjehduksen merkeissä sekä ruokailu Suomen vanhimmassa 20190508_101823Thairavintolassa( Ryan Thai Kaisaniemessä). Meillä oli myös ulkoilupäivä Oittaalla. Älyttömän mukavaa toimintaa hyvällä porukalla. Tässä iloisessa ja positiivisessa ilmapiirissä pienet kömmähdykset eivät saa liian suuria mittasuhteita, vaan ne hoidetaan yhteispelillä ja homma jatkuu. Meillä on huipputiimi puikoissa! Tämä huipputiimi nyt kuitenkin supistuu, kun T ilmoitti siirtyvänsä muihin tehtäviin.

T on hieno ihminen ja loistava työntekijä. Pohjois-Karjalan tyttöjä, niinkuin minäkin. T:llä on niin hyvä huumori, että naureskelen hänen letkautuksilleen viikko tolkulla. T:n kanssa on aina hauskaa, niin minulla kuin asiakkaillakin. Jos T sattuu olemaan pois töistä, asiakkaat laskevat päiviä ja tunteja milloin T palaa. Sitten he odottavat kädet levällään, halausliike valmiina oven suussa, varmaan ruusupuskat ja suklaatkin takataskuissaan. Viikonlopun viettoon kun olemme lähdössä perjantaisin, T:n edessä on aina viiden metrin jono, halauksia ja hyvän viikonlopun toivotuksia sadellen. Minä seison vieressä ja pureskelen kynsiä. On joskus joku ropsannut kättä mullekin, varmaan säälistä.

Jos minulla olisi valta, istuttaisin T:n kaltaisen työntekijän poislähtöaikeittensa kanssa penkkiin ja pyytäisin vielä miettimään. Kertoisin miten suuri menetys hän on työpaikalle, etenkin asiakkaille ja työkavereille.    Ja ainakin T:n tapauksessa, koska hän on korvaamaton. Tuolla huumorilla, tunnollisuudella, ilolla, ahkeruudella, joustavuudella, kannustuksella ja huomaavaisuudella on vaikea löytää paikkaajaa. Ensi viikko meillä on suruviikko, T:n viimeinen viikko näissä hommissa. A ehdottikin, että pukeudutaan tilanteen vaativalla vakavuudella tulevaan viimeiseen yhteiseen taipaleeseemme. Ensi viikko sitten mustissa. Voisipa melkein liputkin kiskaista puolitankoon.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Siisti koira

Lara odotteli eteisessä jalat ristissä ulospääsyä. Äkkiä panta kaulaan ja vauhdilla metikköön. Siinä odotellessa, kun koiramme suoritti toimitustaan, muuan nuorimies kurvasi pikkupyörällään paikalle. ”Moi, saaks tuota silittää?”kysyi tämä noin 6-vuotias kaveri. ”Saa. Se on ihan kiltti, vaikka onkin noin iso ja musta. Monet pelkää tämän 20181230_164548näköisiä,” selitin minä. ”Minä en pelkää, meilläkin on koira. Jack Russell” täsmensi poika. Minä siihen:”Ihanaa, ne ovatkin kivoja koiria. Me ollaan mietitty sellaista Laran kaveriksi.” (Lausumiseni meni jotenkin näin: Myö ollaan mietitty semmosta…) Mitä tuo on, mitä sinä puhut?? Mitä kieltä tuo on?” ihmetteli kaveri. ”Kyllä tämä on suomea” sanoin minä. ”Oho…” tuumi 6-vuotias. Jatkoin vielä:”Ei minun miehenikään aina ymmärrä puhettani, vaikka ollaan oltu yhdessä n.25-vuotta”. ”Ei vai…”sanoi poika. Ja minä jatkoin, kun kerrankin joku kuunteli. ”Mulla on myös kaksi lasta, tosin ovat jo aikuisia. Nekään eivät, ainakaan nuorempana, ymmärtäneet mitä sanoin, vaikka koko ikänsä olivat olleet minun seurassa.” ”Wau, onpa outoa” tuumi poika. Kysyi sitten vielä mietteliäänä:”No ymmärtääks toi?” ja osoitti kyykkivää koiraamme. ”Se ymmärtää. Parhaiten kaikista. Se ymmärtää kaiken, vaikkei sanoisikaan mitään. Se ymmärtää jos on surullinen, silloin sekin on surullinen. Jos satun olemaan vihainen, vaikken sitä sanoisikaan, sisällä vaan kiehuisi, silloin se ei ole edes samassa huoneessa, ei mielellään edes samassa talossa. Ja sitten kun olen iloinen, sen häntä heiluu hulluna eikä se oikein tiedä miten päin olisi. Ja arvaa mitä?” ”No?”sanoi poika. ”Se nauraa, kun minun mies kertoo sille vitsejä!!!” ”Ihan totta, kertooko sinun mies koiralle vitsejä?” ”Joo, joo, kertoo. Se on kertonut niitä samoja meille muillekin, mutta kun niille ei enää naura muut, niin se alkoi kertomaan niitä Laralle. Ja arvaa, se toimi!!!”  ”Wau, sulla on tosi siisti koira!” tuumi tämä valloittava nuori mies ja jatkoi matkaansa.

Kategoria(t): Uncategorized | 2 kommenttia

Otteita tuolijumpasta

Perjantaiaamu koitti ja liikuntaryhmä odotteli malttamattomana lähtöä tuolijumppaan. Tämä tuolijumpparyhmä kokoontuu Sellon kirjastossa ja koostuu n.30 eläkeläisestä ja meidän porukasta. Aikaisemmista kerroista oppineena, laitoin järjestystä porukkaan jo bussia odotellessa. ”Muistattehan sitten, hillitty käytös bussissa ja asemalta vauhdilla kirjastoon. Ja tällä kertaa etupenkkiin jokainen!!!”

Edellisellä kerralla porukka joutui istumaan takariviin, kun mukavat eläkeläiset olivat vallanneet muun tilan. Ja minua odotteli tyhjä tuoli jossain keskellä. Porukka nuokkui, eikä monikaan ollut kärryillä mitä tapahtui. Joku sentään näytti vähän kättään nostavan. Minä puolestani lähetin tiukkailmeisiä katseita, joissa yritin viestittää, – tehkää niin kuin sanotaan, venytä, venytä!!! Taivuta, taivuta!!! -huusi katseeni. Ja hetken kuluttua kun vilkaisin, oli muutamien otteet herpaantuneet täysin ja taisi siellä joku vedellä sikeitäkin. Vihdoin saatiin jumppa päätökseen ja tämä innokas nuorisoporukka ryntäsi kiittelemään vetäjää.  Kuulin sivukorvalla, miten kaksi vanhaa pappaa jutteli:”Olipa hyvä, että otin nitrot mukaan. Nyt niitä tarvittiin! Oli niin vaativa ja tiukka tämä toinen vetäjä! Taisi muuten tekoniveletkin irtoilla, kun niin vaati venyttämään!” Siihen toinen: ”Ei se keski-ikäinen rouva siinä keskellä meille ollut, se oli sille nuorisoporukalle.”                Kuului vain syvä huokaus ja näyttivät heittävän ylävitoset.

Tämän kertaiseen tuolijumppaan menimme jälleen viimeisten joukossa, mutta topakkana järjestin porukalleni tuolit eturiviin ja yhden jumppaajan kanssa menimme taaemmaksi. Tällä kertaa ryhmäläiset toimivat esimerkillisesti, vetäjän selkeiden ohjeiden mukaisesti. Ja minä pääsin oikomaan omia sekä vierustoverin koipia vähän taaemmaksi. Voisinpa väittää, että seuraavana aamuna joka jumppaaja, tunsi elimistössään missä oli edellisen aamupäivän viettänyt :).

Hiihtoloman aikaan, kun Sellon tuolijumppakin lomaili, pidimme oman jumpan, missä jokainen vuorollaan näytti liikkeen, minkä muut sitten toisti perässä. Tämä silmiään lepuutteleva kaveri, näytti tismalleen ne liikkeet, mitä tuolijumpan vetäjä aina painottaa. Ihmettelin, miten hän voi muistaa liikkeet niin hyvin…Siihen hän tokaisi:”Töihinhän tänne on tultu, eikä nukkumaan!” ”Niinpä, niinpä…” taivastelin minä.

Kyllä täytyy iso kiitos lähettää edeltäjälleni. Hienosti on löytänyt hommia ja työpaikkoja tälle ryhmälle. Joka tyypille sopivan vaativia ja mielekkäitä töitä. Helppohan minun oli tästä jatkaa.  Se, minkä tässä on huomannut, niin kyllä kehumisella ja positiivisella palautteella on suuri vaikutus. Näistäkin ryhmäläisistä on vaikka mihin, kunhan vaan uskoo heidän kykyihin, kannustaa ja ohjaa. Ilo työskennellä tällaisessa porukassa.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Pientä puuhaa arjen ratoksi

Jos parisuhteesi kaipaa piristystä, ehdota kumppanillesi vaikka pienen remontin tekoa. Kotona tai missä siihen nyt olisi tarvetta. Parhaan piristyksen saat jos kummallakaan teistä ei ole kokemusta remonttihommista. Siitä vaan suit sait sukkelasti työhön käsiksi ja intuition voimalla eteenpäin. Käyttöohjeita ei kannata lukea, näin lopputulosta on paljon jännempi odotella.

20181229_120001

Tässä valmistuu makuuhuone…

Minulla ja Han Sebolla on pieni remontin poikanen tuolla Leppävaaran kupeessa. Kaipasimme arkeen vähän äksöniä, kun siivoukset, ruuanlaitot, pyykkäykset, koiran ulkoilutukset, TV:n katselut ja harrastukset eivät vielä tuntuneet vievän kaikkia mehuja työpäivän jälkeen. Nyt sitten illat ja viikonloput menee remonttihommissa ja Han Sebo on alkanut puhumaan mulle paljon enemmän kuin ennen. Ei tosin niin ystävällisesti, eikä niistä aiheista mistä toivoin, mutta nopeasti ne aiheet tuntuvat kuitenkin löytyvän. Esimerkiksi kun maalasin  kylpyhuoneen seinät. Ihmettelin minkä ihmeen pienen purnukan olivat laittaneet maalipurkin mukana. Päättelin sen olevan käsisaippua, koska rapatessahan roiskuu. Kädet on maalissa ihan varmasti, vaikka hanskoja pidänkin.

Niin sai kylpyhuone uuden sävyn pintaan ja vieläpä useaan kertaan. Sitten oli lattian vuoro ja kun sattui kirkasvalo olemaan niskan takana ja sopivasti luppoaikaa, niin lukaisin purkin kyljestä ohjeen. Eihän se pikku purnukka maalipurkin kyljessä mikään saippua ollut, vaan maaliin kuuluva liima-aine. Kyllä minä järkytyin. Niin älyttömän monta tuntia, mitä olin hikoillut niiden seinien kanssa, meni ihan hukkaan. Liimat oli roskiksessa ja maalit seinissä.  Mutta onhan asialla positiivinen puolikin, kun maalit rapisevat seinistä, saa Liivei valita haluamansa värin ja taas on kylpyhuone kuin uusi. Ja minä riennän mielelläni apuun. Virheistä oppii viiskymppinen, nyt ymmärtäisin sujauttaa sen ”liiman” maaliämpäriin. Kyllä pitäisi maalifirmojen ottaa huomioon meidät nopean toiminnan naiset. Jos tuollaisen älyttömyyden keksivät, niin siihen pitää kirjoittaa kissan kokoisilla kirjaimilla: PISTA HYVÄ IHMINEN TÄMÄ MAALIN JOUKKOON!!!

No, lattian maaliin pistinkin. Se nyt ainakin pysyy siellä missä pitääkin.

20181229_121150

Vanha keittiö

Han Sebon loistava idea oli, että MINÄ olisin raaputtanut kaikki maalit pois ja tehnyt työn alusta loppuun kunnolla. Tämän neuvottelun MINÄ voitin. Tehdään se yhdessä, sitten kun rapina käy.

20190211_185716

Uusi keittiö alkaa nousta…

Meille kävi hassusti myös parketin kanssa. Oikein mukava parketti löydettiin. Ostettiin noin niinkuin kokeeksi makuuhuoneen verran ja myyjä vakuutti, että tavaraa riittää-”hyllykamaa” sanoi hän. Ennätysajassa pistettiin parketit lattiaan ja eikun lisää hakemaan. Nyt myyjä sanoikin, ettei sitä laatua ollut kuin ne mitä hyllyssä oli. Ei koko Suomessa, valmistus lopetettu!!! Minä olin ihan rauhallinen, mutta joku toinen ei. En lähde sen kummemmin availemaan, mitä siinä tapahtui, mutta sen sanon, että ihan uusiin piirteisiin sain tutustua puolisossani.  Hyvin sen parketin suhteen loppujen lopuksi kävi. Laitettiin eteiseen ja keittiöön laattaa, niin muihin tiloihin riitti se peijakkaan parketti. Onneksi työkaveri sanoi, että aivan älyttömän hyvä ratkaisu!!!! Hänen miehensä on sentään tämän alan asiantuntija, joten melkein siis hänkin.

 

Kyllä kaikki aina loppujen lopuksi kääntyy parhain päin. Mekin olemme jo loppusuoralla. Ainakin minun mielestä.

Kategoria(t): Uncategorized | 2 kommenttia

My name is Hämäläinen, Lara Hämäläinen

Siis kyseessä olen minä, sileäkarvainen noutaja, narttu, tyttö tai nainen, ihan miten vaan haluat ajatella. Musta ja kurvit kohdillaan. Ystävällinen, mukava ja uskollinen. Jotkut

20181230_164548

Tässä Bluesin mies kertoo mulle vitsejä. Nauratti muuten ihan tosissaan!Se on hyvä siinä hommassa.

ovat jopa kauniiksi väittäneet. En tiedä niin siitä kauneudesta, mutta älykäs, sitä kyllä olen, ainakin jos näihin muihin perheenjäseniin vertaa. Löin isäntäväen ällikällä tässä joulun tienoilla ja nyt ne pitää minua ihan yli viisaana. Ainakin emäntä. Se vihdoin älys, että ymmärrän puhetta! Tai, että ymmärrän sitä ainakin tästä porukasta parhaiten. Siihen nyt ei paljon vaadita. Onhan nämä tajunneet, että älyän ne peruskomennot: istu, tassua, maahan sekä pyörähdä, odota ja sitten se älyttömin, pam ja minun pitää esittää kuollutta. Muutenkin pelkään pauketta, mutta mitäpä sitä ei yhden herkkupalan eteen tekisi. Nyt siis häikäisin sillä, että ymmärrän milloin ovat missäkin. Sen, kun olen kokoajan älynnyt milloin menevät töihin, remonttihommiin, kauppaan ja muihin rientoihin. Kai se hajuaisti koiralla on. Kyllä se minä olen, joka on parhaiten selvillä, missä kukakin tästä perheestä aikaansa viettää.

20181223_161355

Tällä mökin sohvalla on rennointa. Mustalla kotisohvalla on vaarana, että istuvat päälle!

Parhaimmaksi puolekseni sanovat hyväntuulisuutta. Kyllä, häntä heiluu aina. Se on meikäläisten ominaispiirre. Näinkin tässä yhden yli 10-vuotiaan lajitoverini, sen hännässä ei ollut roikkuvia karvoja yhtään, pelkkä ranka, vaikka muuten niin tuuhea onkin. Kyllähän se kertoo, että on siinä häntää heilutettu ja miten iloista sakkia olemme.

Hitsi, meidän talon hallituksen puheenjohtaja on sitten mukava kaveri. Senkin koira on musta, mutta en minä siitä piittaa, vaan siitä puheenjohtajasta, kun se älyää tämän minun rodun päälle. Aina tavatessa se sanoo, kun tervehdin sitä, että:”Niin, sinä oletkin sitä rotua, joka tykkää enemmän meistä isännistä!” Hitsi siinä on älykäs mies! Joka kerta rapsuttaakin just oikeasta kohdasta. (Sileäkarvainen) koiraihminen kerta kaikkiaan.

20190108_154931

Elämä on ihanaa!

Kyllähän minusta olisi ollut vaikka mihin. Kävin nuorena vesipelastuskoulutuksenkin, mutta ihan kotikoiraksi sitten kuitenkin jäin.

Lenkillä sain kuulla, että yksi meidän perheenjäsen haluaisi koiranpennun. Ja että minä opettaisin sen hyville tavoille! Olen kuulemma jo niin hurjan vanha, että kävisin hyvästä esimerkistä. Hah….katsoisivat peiliin, kuka tässä vanha on. Ok, ok, sanoin että sama meininki kun aikoinaan, kun minun ottamista harkitsivat. Joku emännän älykäs työkaveri oli sanonut, että se, joka perheestä mankuu koiraa, sen pitää ottaa pelkkä talutushihna ja mennä sen kanssa lenkille aamuin illoin. Jos se onnistuu, koiran voi ottaa, ellei, niin ei kannata. No meidän perheessä se joku ei tainnut tehdä sitä, eikä sitten pahemmin myöhemminkään ottanut sitä hihnaa käteensä. Onneksi sentään joku on ottanut ja kyllä minä kolmesti päivässä olen päässyt spurttailemaan. Ja sitä paitsi, nyt ei tarvitsisi pelkkää narua ulkoiluttaa. Nyt olisin minä siellä narun jatkona. (Eihän ne mitään koiraa ota, puhuvat vaan!)

20190108_155227

Elämässä parasta on tennispallot. Tai ehkä kuitenkin ruoka, mutta tennispallot ovat hyvänä kakkosena. 

20190108_155048

On pari asiaa mitä en ymmärrä. Jos tennispallo häviää, eikä sitä anneta etsiä äärimmäisyyksiin asti, vaikka se olisikin hävinnyt jonkun taskuun. Tai jos Dentastixit on loppu! Eihän täältä muutkaan lähde hampaita pesemättä minnekään!

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Kaupoilla, meillä ja muualla

Käytiin Espoon Ikeassa.  Pekingin ja Dohan Ikeat on tullut koluttua viime vuosina läpi useaan otteeseen, mutta Espoon on ollut vähän paitsiossa. Kyllä me Han Sebon kanssa ihmettelimme missä kaikki ihmiset olivat. Parkkipaikka oli täynnä autoja, mutta sisällä ei minkäänlaista ruuhkaa. Ei jonoja, ei tönimisiä, ryntäilyjä eikä pällistelyjä tai väärään suuntaan suunnistavia. Sutjakkaasti pääsi pujahtamaan eri osastojen ohi. Sänkyosastolla ei ollut yhtään nukkujaa, ei edes lastensängyissä. Kyllä on suomalaislapsilla hyvät sängyt kotona, kun ei tarvitse Ikeaan tulla päiväunille. Vaikka käteväähän se Kiinassa oli, kun muu suku oli tukkimassa käytäviä, niin nuorimmat vetelivät sillä välin sikeitä. Ja hyvin näytti nukuttavankin, ei yhtään häirinnyt vaikka ympärillä oli hillitön vilinä ja puheen sorina. Varttuneempi väki oli vallannut samaan tarkoitukseen nojatuolit ja sohvat. Olihan se aika ikävä käydä herättelemään, nähdäkseen minkälaista sohvaa oli ostamassa. Siinä sitä pahoiteltiin, että sori nyt, ihan äkkiä vaan katson onko tämä sellainen mitä ajattelin. Ja sitten kiiteltiin kun viitsi vaivautua nousemaan ja toivoteltiin lopuksi, että saisi vielä unenpäästä kiinni… Eipä näyttänyt olevan ongelmaa.

Sitten Pekingissä on myös vähän toisenlainen urheiluvälineliike, Decathlon. Ei ole Suomessa totuttu tälläiseen. Kyseinen liike muistuttaa enemmän huvipuistoa kuin kauppaa. Tässä kaupassa saa väistellä pyöräilijöitä, rullaluistelijoita, palloilijoita, nyrkkeilijöitä, naruhyppelijöitä, virveleitä ja ihan kaikkea. Täällä ei päde sääntö, kokeile vasta kotona! Menossa mukana on kaikki ikäluokat, vauvasta vaariin. Ja meteli on myös sen mukaista. Siinä länsimaiseen kaupantekoon tottunut ei voi kuin pudistella päätään. Olipa outoa poiketa Suomen Intersportissa, tuntui kuin jotain oleellista puuttuisi. Kyllä minusta on muuten hyvä, että tuotteet on tuollalailla esillä ja kokeiltavissa. Yhtenä jouluna ostin koko suvulle joululahjaksi kumiveneet. Enhän muuten olisi edes älynnyt, mutta kun muuan perhe kuivaharjoitteli melomista siinä jalan juuressa, I am sailing laulun raikuessa, oli pakko ostaa. Jos yhdessä kumiveneessä istuminen saa tuollaisen ilon ja riemun, niin siihen on tartuttava. Mutta sitä ihmettelin jouluaattona, miten suomalaisperhe ei saanut samanlaista iloa irti samasta veneestä. Saatoin havaita jopa pienoista pettymystä lahjan avauduttua. Katsotaan miten käy tänä jouluna, nyt loistavan vihjeen sai Han Sebo :).

Kategoria(t): Uncategorized | 2 kommenttia

Tuunissa töissä

Huippupesti. Sain siis mahtavan työn. Sijaisuuden, missä vauhti ei ihan vähällä hyydy. Iltaisin ei tarvitse unta odotella, sitä sammuu kuin saunalyhty, kun vaan petiin asti pääsee. Päivän hulinasta huolen pitävät oman ryhmän loistotyypit, seitsemän lievästi kehitysvammaista henkilöä, sekä muiden ryhmien yhtä mukavat kaverit. En minä osaa sanoa paljonko meitä on kaikkiaan, mutta aika paljon. Meitä työtoiminnan ryhmiä on viisi, sitten on päivätoimintaa, keittiöhenkilökuntaa, fysioterapiaa, siivoojaa ja vaikka mitä.

20181025_101709

Ja mehän tehdään kaikenlaista: käydään siivouskeikoilla, pihatöissä, postitushommissa, pakkaus-lajittelu-kokoamishommat sujuvat, kuin myös erilaisissa tapahtumissa avustamiset. Käydäänhän me myös uimassa, kuntosalilla, juoksemassa portaita, lenkillä hulppeissa maisemissa, tuolijumpassa yms…

Töihin on tapana tulla hyvillä mielin ja intoa puhkuen. Näin oli yks perjantaikin, kun meillä oli tyhy-päivä ja mentiin Selloon keilaamaan. Tyyli oli vapaa, mutta niin vaan keilaa kaatui. Joihinkin palloihin vauhtia tuli niin, että pomppivat viereisille radoille. Pienen opastuksen jälkeen alkoivat pysymään siellä missä pitikin. Kannustushuudot meinasivat ylittää sallitut desibelit, kunnes peliin puuttui virkaintoinen minä, vinkuen pientä rajaa komennuksia. Ihan huippu porukkaa, keilaamaan siis toistekin.

Entäs meidän haravointikeikka. Ei ollut mikään pikku pihapläntti, mitä mentiin n. 15 henkilön voimin hoitelemaan. Lääniä oli vaikka muille jakaa. Haravat heilui ja puhdasta tuli. Kolme tuntia huhkittiin ja kyllä siinä kerkisi tulla jo äitiä ikävä, kun ei meinannut enää jaloillaan pysyä ja otti niin kylkiin. Mutta palkkioksi talo tarjosi mitä parhaimmat pöperöt lisukkeineen. Ja päälle vielä sellaiset kehut, mitä harvoin pääsee kuulemaan. Niiden voimalla oltais hoideltu vielä naapuritonttikin. Oli taas tyytyväistä työntekijää, eikä sinäkään iltana aika mennyt nukkumatin odotteluun. Joka jamppa tunsi itsensä niin tärkeäksi ja tarpeelliseksi, ettei tarvinnut arvuutella onko minun elämälläni mitään virkaa… Seuraavana aamuna jokainen tuli paikalle yhtä innokkaana kuin ennenkin, vaikka saattoihan muillakin olla kolotusta reisissä, kyljissä ja vähän muuallakin. Kyllä sinä tiedät jos joskus olet haravan varteen tarttunut.

20181025_101717

Kuntosalin siivouskeikalla eniten minuun vaikutuksen tekee tarkkuus ja huolellisuus, millä siellä siivotaan. Ei vedellä mutkia suoriksi, vaikka jossain kohtaa niin taisin yrittääkin. Tämän porukan jäljiltä saa pölypalleroita etsimällä etsiä, eikä sittenkään löydä, kotona on vähän eri meininki. Tarkkoja ovat meidän imuroijat, niinkuin muutkin. Kiitosta tässä paikassa antavat myös kuntosalin käyttäjät, moni treeneistä lähtiessään näyttää meille peukkua leveän hymyn kera. Vai ei kissa kiitoksella elä, minä kyllä eläisin! (Työnantaja, tämä ei tarkoita sinua!). Tätä nuorisoa ei vaivaa lorvikatari.

Kategoria(t): Uncategorized | 2 kommenttia

Vauhtia hakemassa..

Muutama kuukausi oli niin tasaisen rauhallista, että oli ihan pakko keksiä jotain. Työkuviot meni uusiksi ja nyt vuorotyö vaihtuu päivätyöksi. Han Sebo ei viihtynytkään yksin lätkämatseissa, vierestä puuttui se kurkkusuora kannustushuuto ja töniminen. No onhan se tylsää. Näin sitä oppii miehestään uusia piirteitä vielä reilun 20 avioliittovuoden jälkeenkin. Olin nimittäin luullut, että ne korvatulpat ja niiden päällä olleet kuulokkeet olisi ollut mulle jonkinlainen vihje! Ei sitten ollutkaan.

20181014_091412.jpg

Naapurin hevosia

Minut puolestaan pysäytti, kun olin pölyjen huiskuttelussa Elville 95v, yöpöydällä oleva kuva, ajat sitten edesmenneestä aviomiehestä. Ajattelin, että kyllä sitten on hiljaista ja tylsää, kun Han Sebokin on läsnä ainoastaan tuossa tilassa. Sitten ei kinastella kaukosäätimestä, kierrätyksestä, roskien vienneistä, astioista pöydillä, petaamattomista pedeistä, pissattamattomista koirista, lattioilla lojuvista sukista, liian isoista sohvakalusteista, kuivaamattomista kylppärin lattioista, saamattomista kukkapuskista… En minä niin rauhaa rakastava ole, että niistä hevillä luopuisin. Nyt se oli toimittava!

20181013_093451

Lara ja pallo

Niin vaan sain vaihdettua vuorotyön päivätyöksi, eikä mihin tahansa työhön, vaan työhön missä mennään eikä meinata :). Eikä Han Sebonkaan tarvitse enää iltaisin istua yksin orpona hehtaarisohvalla. Nyt meitä istuu siinä kaksi. Uutta opeteltavaa riittää, mutta uudet tuulet, sieltä sitä voi alkaa taas puhaltaa.

Jonkinlaista levottomuutta on ollut näköpiirissä jo jonkin aikaa, kun olin jo vaihtamassa tätä uutta asuntoakin toiseen. Kalasataman kerros 20 houkutteli. Jostain kummasta tuli järjen ääni ja se hanke sai jäädä. Olisihan se ollut mukava mennä siltaa pitkin Korkeasaareen näyttämään Laralle vähän eksoottisia eläimiä. Tai Mustikkamaalle ihan vaan retkelle. Ei ole ihan niin nimekkäät

20180913_152729

Lara ihmemaassa

ulkoilumaastot nykyisillä kotikulmilla, mutta hyvät on nämäkin. Viitisenkymmenen hevosen talli kivenheiton päässä ja metsä täynnä milloin mitäkin kiitäjää. On se Lara jo näistäkin huuli pyöreänä, puhumattakaan emännästään. Kännykkäkin huomauttelee muistin ylittymisestä, kun kuvia tulee otettua milloin pupujen ahtereista, kettujen takajaloista tai ihan vaan värikkäästä luonnosta. Tässä sen huomaa, ollappa missä päin maailmaa tahansa, aina on kännykän muisti täynnä ihmettelemisen aiheita.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Täällä ollaan, eikä muuta voida…

Meillä päätettiin, vai olinkohan se minä joka päätti, lähteä juhlimaan 19-vuotis synttäreitä koko perheen voimin. Kyllähän se hurjalta kuulostaa, että meidän perheen juniori täyttää jo 19, kun vastahan itse olin tuossa samassa tilanteessa. No kuitenkin, ajattelin että Helsinki on hyvä paikka juhlia, onhan se pääkaupunkimme ja ihan tuossa kiven heiton päässä. Hyviä ruokapaikkoja kalastelin niin työkavereilta kuin sukulaisiltakin. Torni, Mamma Rosa, australialainen aseman lähellä, meksikolainen ja olihan noita. Kyllä Helsingissä ravintoloita löytyy joka lähtöön.

Synttärisankari, tämä Espoon oma poika, ei niin piittaa pääkaupungin hulinoista vaan valitsi kohteeksi syntymäkaupunkinsa Espoon. Ei ole ihmisen pakko poistua kotikonnuiltaan jos ei halua! Ei, vaikka äitinsä sitä kovasti yrittäisikin. Pizzathan sitä vetäistiin ja niin oli nuorimmainenkin saateltu 19-vuoden ikään. Taisipa siitä sankarin juhlat vielä jatkua poikaporukalla. Mutta minun ja Han Sebon matka kävi kohti omia kotiseutuja. Tai ainakin minun.  Kyllähän meidän Lara vähän nyrpisti nenäänsä, kun ei päässyt Joensuun reissulle mukaan. Nyt oli sen verran pikainen visiitti kyseessä, ettei koiria ja kissoja otettu ihan vaan huviajelulle. Junalla päätettiin pistäytyä katsomassa, kun sisko miehineen oli hommannut asunnon vesistön äärestä ja toinen lupasi

20180908_191715

Junassa on hauska matkustaa 🙂

ämpärillisen puolukoita jos tulisin. Kyllä kannatti lähteä. Meillä oli muuten maailman parasta matkaseuraa. Sellainen kymmenisen pojan porukka kun ampaisi vaunuun kajauttaen ikivihreitä sävelmiä, siinä ei voluumissa säästelty. Eikä siinä jäykempikään voinut olla hymyilemättä. Yksi yritti, mut ei onnistunut :). Henkilökuntaa näytti vähän rasittavan, joutuvat vissiin kuuntelemaan nämä samat virret viikonlopusta toiseen. Onneksi eivät sentään hiljentäneet tätä loistavaa sekakuoroa. Kuorolaisten kunto vaihteli promilleasteikolla melkoisesti ja joku oli unohtanut edelliselle asemalle reppunsa, mutta lauluääni oli jokaisella tallella.

Menomatkalla Han Sebo hermoili, kun jätti upouuden tietokoneensa paikalleen, lähdettyämme kahville ravintolavaunuun. Tulomatkalla minä puolestani hermoilin, kun jätin sankollisen puolukoita paikalleni. Kyllä on rehellistä porukkaa, siinä se puolukkasanko marjoineen oli mihin olin jättänytkin. Loppumatka meni rattoisasti puolukoita puhdistaen ja pussittaen.

20180913_152729

Innokas lenkkeilijä nauttii Suomen luonnosta

Ensihuuma Suomeen palattua on haihtunut. Ilma on raikasta ja sitä on mukava hengittää. Mutta liikenteessä näyttää olevan tapana tervehtiä kansainvälisin käsimerkein ja ilmapiiri vaikuttaa kireähköltä, niin liikenteessä kuin muuallakin. Eipä ole ennen ollut näin vaikeaa yrittää pitää positiivista virettä yllä. Mikä ihme tässä mättää…

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Elämän pikku eroja

Niin se työelämä imaisi mukaansa. Sitä on taas niin tärkeä lenkki tässä ihmisten elämässä ja hyvinvoinnissa. Eikä mennyt hukkaan ne Han Sebon vieressä valvotut/ pilkityt/ katsotut jalkapallopelit. Nyt niitä taitoja tarvitaan. Pelaamme muutaman kerran viikossa asukkaiden kanssa futista ja se on todellista peliä, ei mitään pelailua. Eihän minun kangaskengillä tälläisia pelejä pelata. Nappulakengät on nyt hankintalistalla. Pari varvasta turposi niin, ettei niistä nyt saa selvää mitä ovat. Miten sitä pelataankin niin kovalla pallolla? En ihan heti olisi päätäni pistämässä pallon eteen. Tajuhan siinä lähtisi. On ne kovia poikia, niin meidän, kuin muun maailmankin pelaajat.

20180729_193348

Saimaalla

Mutta niin imaisi Espoo ja Suomikin imuunsa. Järjestys se olla pitää, tuumii suomalainen. Eihän me Han Sebon kanssa meinattu uskoa silmiämme, kun lähdimme Espoosta ajamaan Enonkoskelle. Se oli pahinta ruuhka-aikaa ja autot soljuivat eteenpäin niin jouhevasti. Vetoketjusysteemi oli kaikille mennyt jakeluun, eikä kukaan rynninyt rinnalle; Suomessa kaistalla ajaa vain yksi auto, kun taas Kiinassa siihen menee kolmesta neljään autoa. Oli se huikeaa olla todistamassa tätä järjestystä ja kuuliaisuutta. Entäs sitten tämä jalankulkijoiden kunnioitus. Jalankulkijoille palava vihreä valo tarkoittaa, että kadun voi ylittää jalankulkija. Eikä niin, että kaikki muut ensin ja sitten jalankulkijat jos ehtivät ja uskaltavat. Kadulla kävellessä Suomessa ei satu törmäyksiä, koska täällä kaikki näyttävät noudattavan sääntöä, että kuljetaan kadun reunassa. Eikä täällä jalkakäytävillä ajella holtittomasti autoilla, mopoilla, kaupunkipyörillä, sekä muilla härveleillä. Voi huolettomasti kulkea omissa ajatuksissaan. Kyllä tässä liikenteessä pekingiläinen olisi ihmeissään.

20180802_155329

Ei norppa vaan Lara

Toinen positiivisesti yllättävä paikka oli yleiset vessat. Hitsi, miten meillä ovat siistejä. Istuinrenkula on paikallaan, ilman kengänpohjien jättämiä jälkiä, ilman mitään ylimääräisiä roiskeita. Vessa vedettynä, lattia kuivana, paperit telineessä. Kyllä on ilo poiketa siellä. Enää ei ole pakkomielle tarkistaa käsilaukun nenäliinakiintiön riittävyyttä kotoa lähtiessä. Miesten vessassa se touhu vasta villiä olikin. En ole käynyt, mutta olen kuullut. Kiinassa miehet ovat tehokkaita vessassakin. Kännykän ja tabletin lisäksi raahaavat sinne mukanaan varmaan tietokoneet, tulostimet ja faksitkin. Eipa ole ihme että ohi lorotuksia sattuu. Ja käsienpesuhan siellä kuuluu vain harvojen wc-rutiineihin. Kyllä desinfiointirättejä kului tätä touhua seuratessa.

On se vaan mukava olla Suomessa.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi