Koiran elämää

Aamu valkeni Pekingissä. Lenkkeilijät kiiruhtivat lenkeillensä, työläiset töihinsä, opiskelijat oppilaitoksiinsa ja kuka minnekin. Koditon koiraparka löntysteli  autokorjaamon pihaan jostain ojan pientareelta. Alunperin se saattoi olla valkoinen, mutta nyt värien sekamelska. Se oli yltäpäältä likainen, niin että alkuperäistä väriä piti arvuutella pitkäänkin. Sen tissit roikkuivat, mistä päättelin sen juuri synnyttäneen. Ruokaa näytti etsivän. Huomatessaan autokorjaajan työnsä touhussa, heilutti se iloisesti häntäänsä. Leipää pöytään hankkimassa olivat siis molemmat. En voinut ottaa kuvaa. Tuli tunne, ettei toisen hädänalaisella tilalla voi mässäillä. Mutta tästä toisesta kaverista otin, kun nukkui niin sikeästi ja tyytyväisenä, vaikka vieressä oli vilkas katu.

20171013_150336Nakkeja olen yrittänyt viedä sille just synnyttäneelle, mutta emme ole enää kohdanneet.

Tästä meiltä kun lähdetään Ikeaan, niin oikoreitti menee yhden hutonkialueen läpi. Reitin alkupäässä on iso peltoalue. Piti ihan pysähtyä toljottamaan, että näenkö oikein. Sehän oli täynnä koiria. Tai ainakin kymmenkunta niitä oli. Taisi olla hutongin omia tyttöjä, se joka oli menossa koirien luo. Voi kun ilostuin, että menee rapsuttamaan niitä. Koiratpa pinkaisivatkin pakoon minkä kintuistaan pääsivät. Taitavat rapsuttaa vähän kovemmilla otteilla. Kyllä harmitti. Kiikaroin ihan sinne kauas, niin siellähän oli koiraa joka lähtöön. Ja kun tulin kotiin, oli puhelimen wechat-kodittomat koirat ryhmään, tullut vaikka kuinka monta uutta koditonta lisää. Tässä yksi, joka ei lähde mielestä millään.

IMG_1508473074632

Synnytys lähestyy.

Puhuin tästä kodittomasta koirasta Han Sebolle. Meillä olisi nimittäin kylpyhuoneen amme, kuin tehty tätä koiraa ajatellen. Sinne olisi hyvä pyöräyttää pieni pentue ja kätilökin olisi talon puolesta.  Työn touhun lomassa Han Sebo ynähti ja vaikutti ihan myönteiseltä. Mutta Han Sebon tuntien, sanonta: vaikeneminen on myöntymisen merkki, ei pidä paikkaansa. Tämän sain karmaisevasti kokea Qatarissa, missä yksi huippu koira oli kotia vailla ja minä ilmoittauduin sellaisen sille antamaan. Mielestäni asia oli selvä ja järjestelyt laitettu käyntiin, niin Han Sebo ilmoitti ettei ollut kuullut koko asiasta mitään. Kohtalokkaasti sattui ynähtämään väärässä kohtaa. Tästä olen kyllä ottanut opikseni. Nyt älysin varmistaa, oliko ynähdys myöntymisen merkki. Näytin kuvaa, vetosin raskauteen, tuleviin pakkasiin, koiran pieneen kokoon, nälänhätään. Ei auttanut. Ei heltynyt tämä järkiajattelulla varustettu ihminen. Eipä tietenkään ja hyvä näin. Enhän millään pystyisi ottamaan lemmikkiä tässä elämän tilanteessa ja kun yksi lemmikkimme on jo sukulaisilla hoidossa. Tässäkö olisi seuraava :). Kyllähän minunkin on syytä lopettaa tunteilu ja ottaa tosi seikat huomioon. (Mutta jos tämä vastaani tulee, en kyllä ohikaan mene!)

Viimeinen pisara oli, kun siihen wechat ryhmään tuli moottoritieltä otettu kuva isosta rekka-autosta. Se oli koirien kuljetusauto. Moneen kerrokseen oli ahdettu koiria vietäväksi jonnekin. Ryhmässä kauhisteltiin tapausta ja hetken kuluttua tuli viesti, että kuljetus on pysäytetty ja koirat pelastettu.

Yksi pieni ihminen ei pysty paljon tekemään, mutta jos voisi edes jonkun elämää helpottaa. Siihen minä nyt pyrin ja seuraavaksi tarjoudun vapaaehtoiseksi yhdelle klinikalle.

IMG_1508472257260

Yritä tässä nyt sitten olla tunteilematta.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Käväisin Hong Kongissa

Lähdin mukaan Han Sebon työmatkalle Hong Kongiin. Eihän se ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, vaikka taisin virheellisesti antaakin sellaisen kuvan jossain päivityksessäni. Olin varannut mukaan uikkarit ja aurinkorasvat, sillä 20171011_115725hotellissamme oli ulkoallas. Jes, kyllä viihtyisin! Perillä oloaikaa oli vain 2,5 päivää ja ensimmäisen päivän aamupalan jälkeen iski hirvittävän päänsäryn ja huonon olon. En pystynyt hotellihuoneesta poistumaan, olo oli niin omituinen. Huoneemme, kymppikerroksen ikkunasta, katselin kaihoisasti alhaalla olevaa uima-allasta. Olin kuitenkin huojentunut, sillä enhän millään menisi tuollaiseen altaaseen, mihin näkymät on jokaisesta hotellihuoneesta sekä ympärillä olevista kerrostaloista. Heitin taskunpohjalta löytyneen 800mg:n Buranan huiviin ja painelin höyhensaarille. Illalla heräsin siihen, kun Han Sebo palasi töistä. Olin taas elämäni kunnossa, hyvin nukutun päivän jälkeen.20171011_114224

Muutamat puhelinpalaverit hoidettuaan oli myös Han Sebo pienen huikopalan tarpeessa. Olin lennolta tultua kierrellyt vähän kaupunkia ja muistin nähneeni yhden ainoan pubin, jonka voisin Han Sebolle näyttää. Tunnelma matkakumppanini kanssa alkoi kuitenkin uhkaavasti kiristyä, kun olimme kävelleet hien valuessa jo noin tunnin. Lämpötila huiteli 30 asteessa ja vauhti oli suht nopeaa. Voiton riemuisena ohjasin seuralaiseni löytämäni kuppilan ovelle:”Tadaa, tässä sitä nyt ollaan!” iloitsin minä. Han Sebon mielestä oven takana ei kuitenkaan ollut pubi, vaan sushi-ravintola. ”Hups, kerrankos sitä miljoona kaupungissa ihminen erehtyy….” Otin matkanjohtajan roolini takaisin ja rauhoittelin nälkäistä työnarkomaania. ”Olkaa huoleti, ihan pieni hetki, niin saavumme kohteeseen. Ette tule pettymään.” Patikointimme jatkui vielä muutaman korttelin ja sieltähän se pubi löytyi. Ohjasin matkakumppanini sisätiloihin voittajan ilme naamalla ja totesin:”Aika hyvin, vai mitä???” Han Sebon naamalla ei ollut ihan saman ilme. ”No ei ihan helposti löytynyt, kyllähän tuota aika paljon harhailit.” Jaahas, ajattelin minä. Tässä se kiitos!

20171011_131416

Näitä kulkupelejä oli kaikissa väreissä.

Ruokailumme sujui hiljaisuuden vallitessa, samoin paluumatka hotellille. Erona vain, että nyt matka taittui puolta nopeammin ja hikisemmin. Matkakumppanini aivot olivat kuitenkin niin työntouhussa, ettei hän huomannut mitään eroa normaaliin. Ajatteli vaan, miten mukava antaa aivojen raksuttaa työjuttuja, kun tällä kertaa ei kuulunut jatkuva puheen sorina. Kyllähän minä annoin asiasta palautetta. Olisin ollut vaan sen yhden pienen sanan tarpeessa, sen mikä alkaa K:lla ja loppuu S:ään, kun kuitenkin tälläisessä miljoona kaupungissa edes löysin jonnekin. Joskus se on pienestä kiinni minunkin elämä :).

Viimeinen päivä oli niin aurinkoinen, että rohkenin uima-altaalle. En välittänyt kutistuneesta uimapuvustani, toivottavasti eivät myöskään hotellin asukkaat, naapurusto eivätkä uimavalvojat. Otin nyt takaisin sen yhden sairauspäivän ja pulikoin oikein olan takaa. Uin, vesijumppasin sekä -venyttelin ja otin aurinkoa. Olihan se aika hankalaa liian pienessä

20171011_081047

Vielä niin tyyni 🙂

uimapuvussa, mutta sujui. Allasalue oli yksin minun käytössäni, valvojatkin ymmärsivät siirtyä sisätiloihin, kun pulikointini vaan kesti ja kesti.

20171009_143658

Hotellin vastapäätä olevat naapurit, kuin katsomona uima-altaalle.

Pekingiin verrattuna Hong Kong näytti minusta tiiviisti rakennetulta. Talot ovat korkeita ja hyvin lähekkäin. Jalkakäytävät ovat kapeita. Ravintoloita ei meinaa löytää millään, sillä ne näyttivät olevan suurimmaksi osaksi yläkerroksissa. Varmaan juuri siksi, ihmisiä mainoskyltteineen on ohjaamassa ravintoloihin. Ihmiset puhuvat englantia ja ovat ystävällisiä. Silmiin pistävää on myös kaduilla väistäminen ja muiden huomioiminen.

20171009_183345

Meidän hotelli.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Kansallisuuspäivän loma

Lensimme Han Sebon kanssa viikon lomalle Suomeen. Olipa mukava, kun telepatia oli toiminut minun ja lentohenkilökunnan välillä. Elokuvavalikoimaan oli tullut uusia, ennen näkemättömiä elokuvia. Han Sebo suositteli lastemme suosikkia lapsuusvuosilta, Wimpy Kid Diarya (neropatin päiväkirja), mitä kirjoja he lukivat silloin. Ok,ok, lapsellista, mutta voinhan nyt siitä aloittaa. Nauroin niin, että oli pakko tunkea nyrkkiä suuhun hekotuksen hillitsemiseksi. Ei auttanut, otin lisäksi tyynyn, silti sain paheksuvia katseita vanhemmilta, jotka olivat juuri saaneet pienokaisensa unten maille. 

 Yritän vielä telepatiayhteydellä saada paluulennon aamiaisesta vaihdettua munakkaan johonkin toiseen. Viimeksi vieruskaveri yrjösi munakkaat päälleni koneen lasketuessa. Ei nyt munakas maistuisi. Liotin oksennuksella kuorrutettuja vaatteitani useamman päivän reilussa pesuainevedessä, silti vaan munakas-kurkkuoksennuksen haju tunkee läpi.

Saavuimme melko tyhjien matkalaukkujen kanssa, joita Han Sebo pystyi yhdellä kädellä kantamaan. Ei pysty Pekingin suuntaan mennessä. Meillä on aikamoinen määrä tavaraa menossa koululla (WAB) olevaan hyväntekeväisyys basaariin. Siksipä oikein ilolla vienkin ja Han Sebo pääsee raahaamaan ylipainoisia laukkujamme. Siellä on kahvia, itsenäisyyspäivän kynttilöitä, sinappituubeja, piparkakkutaikinoita yms. Ja tietysti omia eväitä myös, ne perinteiset ruisleivät ja Fazerin siniset.

 Perinteitä noudatin myös lennolla, istumisen johdosta saatujen vammojen vuoksi. Polvi turposi muodottomaksi ja kävely oli kivuliasta. Niinkuin muiltakin lennoilta, niin myös tältä, suuntasin lääkärikeskukseen. Jo tutuksi tullut ortopedi ei ollut paikalla, joten oli tyytyminen kirurgiin. Eihän sillä ollut homma ollenkaan niin hyvin hallussa, kuin vakkari ortopedilläni. Kirurgin jättäessä minut toimenpiteen jälkeen hoitajan huomaan, ihmettelin hoitajalle miten toimenpide tehtiin tällä kertaa ihan päin mäntyä. ”Ei kai sieltä vettä tule, kun pistää ihan väärään paikkaan!!!” Ohjeistin minä. ”Minun vakio ortopedi pistää aina tähän ja vettä tulee tuutin täydeltä, ämpäri kaupalla. Ainakin melkein”. Paasasin minä. Hoitaja tuntui tietävän paremmin:”Kuuleppas sinä polvivammainen lentelijä, se on niin, että ortopedi pistää polven ulkosyrjään ja kirurgi pistää sisäsyrjään.” En jäänyt kyselemään selitykselle syytä, mutta kuulosti hullulta. Sain kuitenkin kortisonini, minkä turvin loma olisi taas pelastettu. Nyt voisi onnistua se karpaloiden kerääminen, minkä ajatteleminenkin vielä muutama tunti sitten sai hikikarpalot otsalle. En voi ymmärtää, miten yli 80-vuotias äitini pystyy kyykkimään suolla karpaloiden perässä, kun itse en kykene edes ajattelemaan koko touhua ilman hirmuista tuskan hikeä. Enhän pääse edes kyykkyyn ilman kortisonia.

Suomi-loma meni nopeasti. Lennettiin takaisin Pekingiin ja sen verran pysähdyttiin, että laukut vaihdettiin ja suihkussa käytiin. Nyt oli lähtö Hong Kongiin. Han Sebolle työmatka ja minulle hurvittelu. (Alun perin työmatka minullekin, mutta kun paidat osoittautuivatkin sileiksi, niin hurvitteluksihan se meni.) Ei meinannut kone päästä lähtemään Pekingistä. Meidän edessä istuva, kurkku- tai mutanaamiolla kasvonsa sileäksi saanut, reilusti yli kuuskymppinen kiinalaisnainen, ei suostunut sammuttamaan laitteitaan. Siinä kävi emännät vuorotellen sanomassa, että nyt oikeesti ne puhelimet ja läppärit kiinni. Han Sebon mielestä rouvan poika oli pahempi, minusta molemmat. Matkustamon esimies kävi myös ainakin kolmesti. Olisin tietysti mielelläni tarjonnut auttavan käteni ja laittanut heidät tulemaan seuraavalla koneella perässä, mutta Han Sebo esti aikeeni istumalla päälleni ja tunkemalla tyynyä suuhuni. Ei kuulemma ollut minun asia puuttua tähän tilanteeseen, vaikka niin mielelläni sen olisinkin tehnyt. Kun sitten vihdoin pääsimme perille Hong Kongiin, nämä some-addiktit eivät olleetkaan äiti ja poika vaan pariskunta. Takapenkistä katsottuna näytti pojalta ja käytöksestä vaikutti uhmaikäiseltä. Kyllähän näihin tyyppeihin välillä törmää, joita ei tunnu yhteiset säännöt koskevan. Mielellään en kuitenkaan olisi heidän kanssaan samalla lennolla 😂.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Hikinen lauantai

Kuski oli kutsuttu aamuksi klo.9.00. Koko lauantai oli buukattu täyteen ja aikataulu oli tiukka. Otin vaihtovaatteita ja kenkiä autoon, että voisin vauhdissa vaihtaa asua.

20170923_145318

Jäähallilta, kun odottelimme porukoitten saapumista reilusti myöhässä alkavaan otteluun.

Kiiruhtaessani autolle kaikkien kapsäkkieni kanssa, niin Suomi-koulukamojen kuin muiden tilpehöörien, yritti Han Sebo pysyä perässä. Hänen tehtäväkseen jäi kuskille selittäminen päivän tapahtumista. Minun selityksistä perille menee ainoastaan yksi kohde kerrallaan. Han Sebo on taitavampi, hillitympi ja mies, häntä pystyy jopa kertasanomisella ymmärtämään toinen samanlainen. Tapansa mukaan kuski juoksi vastaan, kun näki Han Sebon, mutta ei tehnyt elettäkään auttaakseen minua kantamuksieni kanssa. En olisi itse edes tajunnut tilannetta, mutta Han Sebo ihmetteli, ettei kuski auttanut yhtään kapsäkkieni kanssa. Eihän siinä voinut kuin nauraa, sillä kuski ei anna Han Sebon kantaa mitään, ei yhtään mitään. Toisin on minun kanssani :).

Olen aloittanut Pekingin Suomi-koulussa apuopettajana ja se on aivan mahtavaa. Ihania lapsia ja nuoria, innokkaita opettajia, kirjastoväkeä ja meitä muita. Ja tietysti myös mukavia vanhempia. Suomi-koulupäivä oli vauhdikas keppihevosten, lukemisten, pelien, ulkoilujen, kirjastokäyntien ja eväiden syömisten parissa. Kovin homma oli muistutella lapsia pitämään puhekieli suomessa, niin älyttömän helposti kun se lipsahti englannin- tai kiinan kieleen. Taisi siihen sotkeutua vielä joku muukin kieli, niin etten voinut kuin ihailla tuota heidän sujuvaa kielitaitoaan. Jonossa kulkeminen oli toinen haastava tehtävä, ei meinannut sujua sitten millään. Sitä treenasimmekin oikein urakalla, käytävä tuli tutuksi, aika monta kertaa höylätessä sitä edestakaisin. Hyvää harjoitusta armeijaakin varten :).

20170923_152157

Eiköhän aloiteta, tuumii yks jos toinenkin.

Koulupäivän päätyttyä pinkaisin autoon, missä Han Sebo odotti hampurilaista ojentaen. Hamppari kitaan, kaasu pohjaan ja kohti jäähallia. NHL-peliin oli kiire. Edellispäivänä olin ostanut pelipaidat, Los Angeles Kings ja Vancouver. ( Halvalla sain!!!) Siinä arvoimme kumpi pistää kummankin paidan. Väliajalla, kun vaan selkäni käänsin :), jo vain oli kaksi kaunista kiinalaispimatsua Han Sebon kimpussa. ”Voi miten ihana pelipaita sulla on, mistä oot ostanut????”kuuluivat ihailleen. Han Sebo ei ihan heti ymmärtänyt mistä oli kyse. Mutta minä ymmärsin! Ojensin tietysti auttavan käteni ja riensin kertomaan typyköille että, MINÄ olen sen ostanut. Helmimarkkinoilta niitä saa. Ilmeet valahtivat synkiksi, en tiedä siitäkö, ettei pelipaitoja saanut paikan päältä vai siitä, että Han Sebolla oli näin vihmerä vaimo :).

20170923_153243

Jäähän oli heijastettu monenlaista kuvaa. Tässä niistä yksi.

Peli oli melko vaisu, mutta jäähallin tunnelma suht hyvä. Han Sebon joukkue, Los Angeles Kings, vei voiton rangaistuslaukauskisassa. Minun Vancouver, oli hyvä kakkonen. Kohokohta koko tapahtumassa kuitenkin oli, kun jään putsaustiimi astui kehiin. He olivat, tai ainakin osa heistä, Han Sebon joukkuekavereita. Tehokas, nopea ja niin tarpeellinen tiimi olikin. Ei ihan meikäläisen luistelutaidoilla olisi tuohon hommaan asiaa. Se kyllä vähän harmitti, ettei Markus Granlund, minun joukkueeni suomalainen, tainnut huomata Suomen lippuani jota innokkaana heilutin.

Pelin jälkeen ryntäsimme vauhdilla autoon, kenkien sekä puseron vaihto, ja ei kun kaasuttelemaan hutonkialueelle. Viehättävä kiinalaisravintola Dali, odotteli pöydän täytettä. Muu seurue oli jo tilauksen tehnyt, tulimme juuri sopivasti ensimmäisten ruoka-annosten saattelemana. Erikoiseen, hyvään ruokaan sekä mainioon seuraan oli hyvä lopettaa tämä lauantai. Kuskin päivä vähän venähti, mutta ensi viikon jälkeen hänellä on huilivuoro, me lähdemme visiitille kotimaahan.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Jäähyväisiä, nyt niitä jätetään

Auto täynnä tyttöjä huristelimme vielä kerran juhlimaan uusia ylioppilaita. Nyt olikin vuorossa  se virallinen juhla koululla, missä lakitettiin tämä Mattlidenin kirjoittaneiden porukka. Seuralaiseni autossa olivat parikymppisiä, tunnollisia opiskelijatyttöjä, päivän päähenkilöitä. Korkokengissään kopsuttelivat koulun käytävää, minä perässä seuraten. 20170901_125223Käytävät olivat täynnä hyvännäköisiä, iloisia opiskelijoita. Olin näkevinäni televisiosarja, Muotitalo Velvetin, Albertonkin siellä nojailemassa. Ja samassa hetkessä yhdestä nuorisojoukosta minua tervehti iloisesti hymyilevä komea nuorimies. Ajattelin hänenkin erehtyneen henkilöstä, mutta huikkasin kuitenkin takaisin. (Ei minua yleensä tuon näköiset kaverit moikkaile 🙂 ). Hetken mietittyä älysin tämän hurmaavan kaverin Markiksi. Pojaksi, joka ala-asteikäisenä kävi meillä leikkimässä koulun jälkeen. Jo silloin hän oli kohtelias ja huomaavainen. Tästä moikkauksesta loistinkin loppupäivän. On nimittäin niitäkin, jotka eivät muistele ihan yhtä iloisesti ja yrittävät ohittaa hyvin huomaamattomasti. Mutta ne ovatkin paljon vanhempia ja armottomampia. Nuoret ovat niin joustavia ja avarakatseisia, IHANIA. 20170901_144809

Juhlasalin puolella tunnelma oli arvokas ja jännittynytkin. Tyttäreni hyvä ystävä R, sai osan juhlaväestä nyyhkyttämään. R:n hakiessa lakkiaan, kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan. Eipä meille herkemmille muuta tarvinnut, siitä se sitten lähti. Toiset tirautteli 20170901_144942enemmän ja toiset vähän vähemmän. Tiesi R keneltä kannatti nenäliinoja tulla kyselemään. Minulla niitä sattui olemaan pakettikaupalla käsilaukussa. Tälläisiin tilaisuuksiin pitää varautua hyvin ja nenäliinat ovat se ykkösasia. En sentään näissä tilaisuuksissa käytä hihaa tähän tarkoitukseen. Ellis soitti selloa ja oli niin hyvä taas. Ihan kuin olisin sivukorvalla kuullut, että meinasivat esittää yhdessä, Lina ja Ellis, jonkin kappaleen. Se olisi ollut kyllä minulle liikaa. Tämän parin ero otti niin koville jo muutenkin. Mutta ihana oli nähdä Ellis.20170901_133333

Lähtö Skotlannin Aberdeeniin läheni ja olin varma, ettei minua kaivattaisi lentokentälle pillittämään. Olisi kaikille helpompaa, kun jatkaisin vaan uniani klo.04.00, kun herätyskello aamulla pirahtaisi. Yritin ylipuhua Lauraa, tarjosin autoakin käyttöön, mutta hänellä oli muuta menoa. Yritin vielä päästä pälkähästä:”Et varmaan halua minua sinne kentän laidalle völlöttämään??” ”Haluan, just sinut haluan!” kuului päättäväinen vastaus ja niin sitä sinne sitten päädyttiin.

Kuin tilauksesta, Hesarissa sattui olemaan juttu entisestä jääkiekkoilijasta, Tommi Kovasesta, joka oli taklauksen seurauksena saanut aivovamman, menettänyt kaikki tunteensa ja joutunut suljetulle osastolle. Vuoden tunteettomuus oli mm. saanut aikaan sen, että hän oli yrittänyt itsemurhaa. Tämän jutun lukiessani, en häpeile enää yhtään völlöttämistäni kenttien laidalla. Paljon pahempi olisi, ettei tuntisi mitään. Nyt sitten pillittelenkin oikein urakalla. Milloin Pekingissä, Helsinki-Vantaalla tai Aberdeenissa.

 

 

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Sain ohjeita lennolle

Kahvin juonnilla alkoi tämäkin aamu, niin kuin monet muutkin, paitsi yleensä en juo kahvia 03.00 aikaan. Nyt juon ja olen juonut jo melkein viikon. Pää on vielä Pekingin ajassa, joten siellähän tämä olisikin ihan hyvä aika nautiskella aamukahveja. Pekingin kellot ovat viisi tuntia Espoon kelloja edellä.20170825_145537a

Lento Pekingistä Helsinkiin sujui yllättävän nopeasti (8h), vaikka samat elokuvat pyörivätkin näytöllä. Istuin käytäväpaikalla, vieressäni keskipenkillä oli vähän itseäni vanhempi kiinalaisnainen ja ikkunapaikalla saksalainen mieshenkilö. Käytävän toisella puolella istui kiinalaisrouvan perhe, teinityttö ja herttainen aviomies. Herttainen siksi, koska huomioi vaimonsa niin mukavasti. Vessareissuillaan ja jaloitteluillaan kosketti vaimoaan ja hymyili hänelle lämpimästi. Huikkasi aina vaimolleen:”Minkä ruuan valitsit, mitä juot,mitä elokuvaa katsot….” Saksalaismies neuvoi kiinalaisrouvalle, miten näytöltä sai elokuvat tulemaan, miten lentokartat ja miten mitäkin. Ja kun lentoemäntä tuli kyselemään juomatilauksia, sain minä toimia tulkkina. ”Sinä juot mitä?” tulkkasin minä näppärästi. Vaikka jäinkin miettimään tuliko lausuttua juoda verbi päin mäntyä. Niinkuin tulee tehtyä aika monen sanan kohdalla. Esimerkiksi liha ja kuuma, sotken ne aina. No, rouva tilasi punaviinin, miehensä valkoviinin, minä veden ja sakemanni kokiksen. Han Sebon kolleega, David, oli antanut minulle matkustusneuvoja. Sen vuoksi en ottanut edes tunnelman kohottajaksi mitään alkoholipitoista. David sai minut vakuuttuneeksi, että lennolla paras juoma on vesi. Kahvi ja alkoholi huonoimmat. Vettä kuluikin tosi paljon. Olin iloinen käytäväpaikasta, sillä vessassa tuli nyt sitten rampattua. Samoin oli kiinalaisrouvan laita. Hän pahoitteli kovasti, kun joudutui minua vaivaamaan ramppauksellaan. Laittoi joka kerta kädet yhteen, kumarsi ja sanoi xie,xie! Eihän se minua haitannut. David olikin käskenyt nousta monesti seisomaan ja mielellään myös kävelemään. Nousemaan varpailleen ja tekemään istuessa jaloilla pumppausliikettä. Kädessäni oleva aktiivisuusranneke tärähtikin päivän saldon täyttymisen merkiksi jo hyvissä ajoin ennen matkan puoltaväliä. Hymyilin rouvalle ja sanoin ettei ramppaaminen haitannut. Hän hymyili takaisin ja tarjosi niskatyynyään minulle. Ihana ihminen, parasta matkaseuraa!

Olimme päässeet jo jälkiruokaan. Meidän penkkirivistä kaikille tuli kupilliset kahvia (lipesin tämän verran saaduista ohjeista, kahvihammasta niin kolotti). Kiinalaisrouva keskipenkillä ryysti kahvinsa häpeilemättä. Onneksi olin käynyt kattavan kahvikurssin työporukoitten kanssa, niin tiesin, että kahvin aromit tulevat parhaiten esiin juuri ryystäessä. Arvostukseni rouvaa kohtaan senkun nousi. Kyllä Kiinalaiset tietää. Hyvinvointi ja nautiskelu ovat ne tärkeimmät. Aikaisemminhan olen kertonut miten ilmavaivojakaan ei pidätellä, ne on hyvä päästellä tulemaan silloin, kun ovat tullakseen. Terveydellisillä syillä sekin on varmaan selitettävissä. Meidän vieressä istuvien kannalta oli ihan mukavaa, ettei ”päästöjä” sentään tullut kuin pari röyhtäisyä. Toisin oli ravintolakadulla syödessämme, viereisen pöydän nuori mies pieraisi kuuluvasti.  Mutta olipa fiksu kaveri, pyysi kuitenkin anteeksi takanaan istuvalta pöytäseurueelta. En ole moiseen ennen törmännyt. Siihen, että sitä anteeksi pyydeltäis. Mulla on nyt ravintolakatu boikotissa, ei päästöjen vuoksi. Kokin nenän kaivaminen oli se syy. Kyllähän minä aikamoinen hienostelija vielä olen.

Kategoria(t): Uncategorized | 5 kommenttia

Omaa aikaa, no nyt sitä on :)

Mennyt viikko alkoi mukavissa merkeissä. Ilmoittauduin mukaan suomalaisnaisten lounaalle. Olipa mukava istahtaa omien ”maanmiesten” kanssa saman pöydän ääreen. Kyllä suomalaisnainen ymmärtää parhaiten toista samanlaista. Siinä jäi meidän kuskikin toiseksi. Meitä oli

20170815_114605

Vanhat Kiinan kävijät, muistatteko?

muutama, joilla on pojat armeijaiässä. Siinä rupattelun lomassa joku tiesi kertoa, ettei sinne poikien kutsuntoihin meitä äitejä otettaisikaan mukaan! Laitanko minä nyt sitten kirjeessä niille ohjeet, miten nuorimmaiseni kanssa toimitaan?? Allergiat, lempiruuat, herätykset, lomatoiveet…ei se niitä itse älyä kertoa. Ei ehkä pidä edes mainitsemisen arvoisena. Mutta kyllä me ihmettelimme moista käytäntöä :)!! Minäkin olin varannut jo lennot ja kaikki :).

Oli niin mukava huomata, ettei sitä ole yksin näiden asioiden kanssa. Samojen juttujen kanssa ne muutkin painii. Erityisesti se lämmitti mieltä, että muidenkin (tai edes jonkun) jälkikasvulla oli tämä sama ärsyttävääkin ärsyttävämpi piirre, jättää kaikki viimetippaan! Omallani on vielä sekin, ettei yhtään minuuttiakaan voi jättää käyttämättä. Tähän on pakko kertoa viime kesän tyttäreni risteilylle lähtö. Laivan lähtöön oli vähän reilu tunti ja hän oli vielä kotona pähkäilemässä, kun ei ole takkia! Siinä hötäkässä selvisi, että oli kuitenkin jättänyt yhdestä takista varauksen kauppakeskuksen liikkeeseen. Äkkiä pyörä alle ja tytär kamppeineen tarakalle. Ei ollut varattu takki hyvä, niin kuin ei muidenkaan liikkeiden takit, joita vielä ohimennen sovittelimme. Yritin hoputtaa, että ostaa sen takin sitten matkalta. Tai ihan mistä vaan, mutta nyt myöhästyy koko laivasta!!!! Tilanne kävi niin sietämättömäksi, että lähdin kotiin ja varauduin, että kohta tulee myös tytär. Ei tullut, vaan laittoi viestin laivalta, ”No niin, kaksi minuuttia etuajassa, olisin kerinnyt vielä sovittaa sen yhden!!!”. Eli minuuttiakaan ei ole hukattavaksi.

Ei ollut myöskään meidän lounaalla. Aika meni kuin siivillä ja puhuin aivan liian paljon, mutta se johtui siitä, kun olin ollut niin monta päivää hiljaa. (Töiden jälkeen Han Sebo istuu palavereissaan, Suomeen on huono yhteys ja muiden kanssa on muuten vaan kommunikointi vaikeuksia.)

Illemmalla puhelimeeni tuli viesti lounasseurueesta. Siinä oli ehdotus jos järjestäisimme jonkinlaisen suomalaisen ruokailutapahtuman(Suomi 100: Your dinner Finnish-tapahtuma, perustuu illallinen taivaan alla konseptiin), mihin jokainen voisi tuoda tullessaan muutaman kaverinsa. Hitsi että mulle iski paniikki, eihän mulla ole kavereita!!! Siis mulla ei ole täällä vielä muita tuttuja kuin nämä naiset pöydän ympäriltä. Nukkumaan mennessä mietin, enkö tosiaan tunne ketään, kenet voisin pyytää. Mietin suostuisiko aamulenkin

20170810_114108

Kalastaja-kaverini ei sattunut tähän kuvaan.

varrelta se yksi kalastaja, jota aina tervehdin. Tai ainakin kahdesti ollaan moikattu. Ja toinen voisi olla se palleroitten myyjä, sen kanssa olen jutellut jo vähän enemmänkin. Ja se puhuu muutaman sanan englantiakin. Huh, kaksi jo kasassa! Kolmas voisi olla alakerran kaupan pitäjä. Harmi, ettei sen maailman viisain koira ole paikalla. Sillä on kääpiövillakoira. Se juoksentelee meidän pihapiirissä ja vähän muuallakin vapaana. Se tuntee hissistä katsottuna kerroksetkin. En tiedä miksi se hissillä ajelee, mutta Han Sebo on ollut sen kanssa muutamia kertoja

20170814_093314

Baotzi-palleroitten myyjä. Ystävällinen ja kiva 🙂

 

samalla hissimatkalla ja aina se jää oikeassa kerroksessa pois. Aikansa kuluksi se varmaan ajelee. Niinkuin ramppaa puistoissakin jaloittelemassa ja tervehtimässä lajitovereitaan. No, mutta se on nyt kuitenkin maaseudulla lomailemassa, kertoi myyjä, kun kaipailin sitä iloisempaa myyjää tiskin taakse. (Siitä olisin saanut kaksi kärpästä yhdellä iskulla.)

En kyllä ymmärrä miten saavat koiransa noin omatoimiseksi opetettua. Mitähän meidän sileäkarvainen noutaja tuumaisi, kun sille ilmoittais yks aamu, että käyppäs nyt kerrankin yksin siellä koirapuistossa, niin minä juon sillä välin kahvit.

Lounaalta lähtö vähän viivästyi ja kuski odotteli malttamattomana, koska sovittu aika oli mennyt jo puoli tuntia yli. Mutta vielä enemmän hän oli ihmeissään, kun tällä kertaa olin keksinyt jotain uutta, enkä mennytkään vakiopaikkoihini, Carrefouriin tai Ikeaan.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Kuvia kotinurkilta

20170815_114948

Nämä ankat (onkohan ankkoja??)olivat ravintola Orchardin puutarhassa. Ruokalistalta valitsin ankankoipea, mutta onneksi vasta poislähtiessä tajusin, että niinköhän siinä meni jonkun näiden kaverin koipi. Kyllä harmittaa, eikä yhtään auta vaikka lähiruokaa suosinkin. Taas on aika harkita kasvissyöjäksi ryhtymistä. Voi ankkaparat!

20170815_114855

Puutarha oli täynnä omenapuita. Omenoita oli omiksi, kuin myös muiden tarpeiksi.

20170815_115047

Tunnelmallinen sisääntulo ravintolaan. Ja että pääsisit tunnelman ytimeen, Suomessa oleva, lämmitä sauna ja katso kuvaa. Kostean kuumaa, vähän viidakkomainen olotila.

20170810_114937

Sitten ollaankin jo aivan toisaalla, mutta viidakkomaisessa lämmössä ja veden äärellä kuitenkin, missä pätevät myös viidakon lait. Ui jos uskallat! Eihän tämä vesi uimakelpoista ole, mut ei kyllä kalastuskaan…

20170809_113913

Uintiseuran urhea jäsen, jolla vastustuskyky on taatusti hyvä! Jos pysyy hengissä tässä vedessä, pysyy missä vaan!

20170810_114221

Kalastajat asemissaan. Sieltä sitä kalaa nousee. Tätä reittiä tulee nyt ravattua, vähän niinkuin Dohassa Cornichea. Ihmettelemistä riittää ja hyväntuulisia kavereita reitin varrella.

20170814_085252

Tässä jonoa joka aamu….

20170814_093003

Nyt minäkin…

20170814_093314

”Ja minulle saisi olla yksi kasvispallero”

20170814_093338

Vehnätaikinakuori, sisällä kasvistäyte. Huomenaamuna mukaan lähtee joka lajia vähintään pari kappaletta!!!! Älyttömän hyviä!

20170811_084945

Ja sitten lounastauolle. En jäänyt kuitenkaan tähän siskonpetiin…

 

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan…

Sain nimittäin haasteen kauan aikaa sitten, johon vastaan nyt kun aikaa on. Kiitos vaan Johanna Merenheimo.

  1. Mikä on parasta tämän hetkisessä asuinmaassasi?  Ruoka- herkullinen, tulinen sichuanilainen ruoka (paitsi sisäelimet). Paljon kasviksia ja vain vähän lihaa. Täällä osataan tehdä kiinankaalistakin niin hyvää, että sitä voisi syödä kattila kaupalla. Ihmiset– ystävällisiä ja hyvin kiinnostuneita kaikesta mitä teen ( mitä ostan, mitä syön…) Lämpö- kun mittari osoittaa noin 30 astetta lämmintä, niin eipä sitä muuta kaipaakaan. Täällähän se tuppaa osoittamaan pitkälle syksyyn noita lukemia, sitten pieni, hyvin lyhyt talvi ja jo kevättä pukkaa. Erilaisuus- ihmettelemistä riittää joka ulkoilulla, kaikki on niin erilaista kuin mihin on tottunut. Meidän kuski- sen lisäksi, että on älyttömän hyvä ajamaan ja selviytymään joka tilanteesta, osaa lukea myös ajatukseni ja omaa ilmiömäisen päättelykyvyn. Tästä esimerkkinä voisin kertoa, kun sanoin istahtaessani taas kerran takapenkille, sujuvalla kiinankielelläni:”sähkö ja tavara”, niin jo vain hurautti liikkeeseen, mistä sain kaipaamani leivänpaahtimen.
  2. Entä ikävintä? Välinpitämättömyys. Se etteivät väistä, niin kaduilla kuin kaupoissakaan. Ok,ok…no on joskus joku väistänyt! Se, että seistä tönöttävät keskellä hissiä. Se, että kaikki myyjät näpräävät kännyköitään, eikä kukaan jouda palvelemaan. Se muuten ärsyttääkin tosi rankasti! Niin ja se, kun
    20170804_150033

    Näin

    kaupunkipyörät ovat nyt joka paikassa tukkimassa jalkakäytäviä. Liikenne, hiljaiset mopot, joita ei huomaa millään. Kaikkien kääntyvien väistäminen, kävellessä pää pyörii niin, että iltaisin rasvaa kuluu litra kaupalla niskan rasvaukseen. Ja siihen vahingoniloon (häkellyksissään nauramiseen)en vaan totu. Jo silloin 15 vuotta sitten se otti aivoon, kun apulainen nauroi lasten tai minun kompastumisille. Nytkin porukat saivat hyvät naurut, kun ostokseni levisivät ulko-ovelle. Tästä kostoksi ryntäsin hissiin ja yritin päästä yksin menemään. Yksi nauruun tukehtuja sai kuitenki jalkansa oven väliin ja niin siinä huristeltiin kohti korkeuksia minä ja kolme 89-vuotiasta naapuriani. Ja olivat muuten tosi mukavia miehiä, siinä vaihdettiin sujuvasti kuulumisia niin Suomen säästä kuin pääkaupungistammekin.

    20170804_141537

    Ei näin.

  3. Jos saisit matkustaa mihin tahansa maahan kahdeksi viikoksi ilmaiseksi, mihin matkaisit? Uusi-Seelanti, joo kyllä se olisi Uusi-Seelanti. Australiassa kävimme, mutta muut kävivät myös Uudessa-Seelannissa ja sieltä oli niin hyvät jutut ja kuvat, että sinne.
  4. Mihin kohteeseen matkustaisit uudestaan? New York.
  5. Mitä ruokaa jäisit kaipaamaan jos muuttaisit pois nykyisestä asuinmaastasi? Dumplingit, chilinen kalakeitto, pähkinäkana, matolaatikko(ei sis.oikeita matoja), valkosipuli kurkut ja -parsakaalit, perunasilput…
  6. Uskotko muuttavasi joskus takaisin Suomeen? Uskon.
  7. Mikä on asuinmaasi hauskin/mielenkiintoisin juhlapyhä? Kiinalainen uusivuosi. Silloin ei raketeissa ja ilotulitteissa säästellä. Paukuttelu aloitetaan hyvissä ajoin, kuukausia ennen varsinaista juhlaa ja lopetellaan noin kuukausi juhlan jälkeen. (Tai jotain sinne päin 🙂 )
  8. Mikä oli vaikeinta ulkomaille muutossa? Omasta työstä, työkavereista ja asiakkaista luopuminen.
  9. Voisitko kuvitella asuvasi jossain muussa maassa kuin Suomessa tai tämän hetkisessä asuinmaassasi? Voisin. Missä tahansa.
  10. Mikä oli vuoden 2016 mieleenjäävin hetki? Olisikohan ollut Qatarista Suomeen muutto.
  11. Aiotko matkustaa jonnekin tänä vuonna? Kiinan ja Suomen väliä on tullut matkustettua, Taiwanilla ja Skotlannissa kävin myös. Voisin käydä vielä ainakin Hong Kongissa jos saan ängettyä itseni Han Sebon työmatkalle.
Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Mihin on kesällä kiire, ei mihinkään…

Jonotin varhain lauantaiaamuna Prisman kassalla. Leipä oli loppu ja meidän perheen työläinen tarvitsi murua rinnan alle ennen työpäiväänsä. Siihen aikaan aamusta luulisi, että yksi kassa pärjää vallan mainiosti, sillä normaali ihmisethän nukkuvat vielä tuohon aikaan. Jonoa alkoi muodostua tämän ainoan kassan luukulle. Edessäni oleva nainen oli tuskaisen kuuloinen, ähisi ja puhisi. Vasta kun päästiin kassalle, ymmärsin mikä häntä riivasi. Antoi tulla palautetta tälle nuorelle kesätyöntekijälle, oikein tuutin täydeltä. Oli kuulemma ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen käymässä kyseisessä kaupassa ja menee ainakin saman verran, kun taas tulee. Pomolle piti myös laittaa terveiset, että lisää kassoja töihin!!!!! Kassaneiti sanoi ystävällisesti, että palautetta voi myös laittaa suoraan netin kautta. ”Ei niitä kukaan lue, turha vaivautua!!!!” Silloin minä puutuin peliin ja oikaisin tämän virheellisen tiedon. ”Kyllä ne luetaan ja niihin vastataankin jopa saman päivän aikana.” ”Mistä sinä sen voit tietää?” kihahti kiivastunut jonottaja. ”Laitoin viime viikolla palautetta ja vastasivat samana päivänä,” vastasin minä näsäviisaasti. ”Valititko tästä samasta asiasta?” ilahtui jonottaja. ”En, annoin kiitosta palvelusta.” En viitsinyt ihan koko totuutta palautteestani kertoa, olisi muuten mennyt pieleen tämä ”oppitunti.” Sinulle voin kertoa totuuden palautteesta, se koski mansikkalaatikoista maistelijoita. Kyllästytti ne koko perheen voimin maistamaan tulleet. Ei ollut laatikoissa enää viittä kiloa mitä lupailivat. Kyllä sitä aikamoinen nipottaja minäkin olen! 🙂  Maksettuani leipäni, sanoin kassaneidille:”Ja minun palautteeni on, ei harmittanut yhtään jonottaa, lauantaiaamu ja vapaa päivä, ei mihinkään kiire! Kiitos ja mukavaa päivää!”

Muuten sitten onkin ollut aika haipakkaa, vaikkei sitä aina itsekään ole tajunnut. Muutama päivä lomasta vietettiin mökillä. Eka aamuna aamukahvien lomassa havahduttiin miten onkin kertynyt kaikenlaista tavaraa ihan vääriin paikkoihin. Alettiin siltä istumalta järjestelypuuhiin ja samaan hengenvetoon sattui sisar M soittamaan ja antoi viisaita vinkkejään sisustukseen. Kuulemma jos vaatekaapit on helppo siirtää, niin toisesta makuuhuoneesta saisi pukeutumishuoneen ja toisesta tulisi tilava makuuhuone. Minullehan kaikki siirtelyt ovat helppoja, niinkuin muillekin lähipiirissä. Yhdessä perheessä ei mennyt kuin arvokas häälahja-astiasto sirpaleiksi, astiakaapin siirron yhteydessä. Mitä sitä kaappeja tyhjentämään, hirmuinen vaiva! Sitä yritin nytkin Han Sebolle selittää. Mutta kun ensimmäinen kaappi rätisi siihen malliin, että leviää hetkenä minä hyvänsä, niin olihan ne tyhjennettävä. Kaappien kätköistä löytyi vaikka mitä hyödyllistä, niin itselle kuin koko suvullekin. Neljän tunnin huhkimisen jälkeen Han Sebo lopetteli urakkaansa ja huuteli jatkamaan kesken jäänyttä aamupalaa. Aamupalat jäi kesken, oli aika siirtyä lounaan kimppuun. Mutta mökistä tuli uuden järjestelyn myötä hengittävä ja ilmava. Näillä sanoilla palautteen antoi sisar M.

Espoossa sitten kaiken maailman velvollisuudet nostattivat pulssia. Viisumiin passikuvaa, virkatodistusta ja vaikka mitä. Lääkärikäyntejä, jälkikasvun asioiden järjestelyä tai ainakin niihin puuttumista. Pakast

20170730_104258

Viemisiä Kiinaan

een täyttämistä kotiruuilla, ettei huono-omatunto iske, kun noin vaan jätän aikuiset lapset oman onnensa nojaan ja lähden maailmalle 🙂 . Ehkä lepään tällä erää ensimmäisen pätkän Pekingissä. Tai sitten en, siellä odottaa kuukauden pölyt ja pino silitettäviä paitoja. Kuulostaa niin hyvältä pestiltä, onneksi tartuin tilaisuuteen :).

20170729_105757

Lisää viemisiä, itselle tai muille 🙂

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi