Lähdin mukaan Han Sebon työmatkalle Hong Kongiin. Eihän se ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, vaikka taisin virheellisesti antaakin sellaisen kuvan jossain päivityksessäni. Olin varannut mukaan uikkarit ja aurinkorasvat, sillä 
hotellissamme oli ulkoallas. Jes, kyllä viihtyisin! Perillä oloaikaa oli vain 2,5 päivää ja ensimmäisen päivän aamupalan jälkeen iski hirvittävän päänsäryn ja huonon olon. En pystynyt hotellihuoneesta poistumaan, olo oli niin omituinen. Huoneemme, kymppikerroksen ikkunasta, katselin kaihoisasti alhaalla olevaa uima-allasta. Olin kuitenkin huojentunut, sillä enhän millään menisi tuollaiseen altaaseen, mihin näkymät on jokaisesta hotellihuoneesta sekä ympärillä olevista kerrostaloista. Heitin taskunpohjalta löytyneen 800mg:n Buranan huiviin ja painelin höyhensaarille. Illalla heräsin siihen, kun Han Sebo palasi töistä. Olin taas elämäni kunnossa, hyvin nukutun päivän jälkeen.
Muutamat puhelinpalaverit hoidettuaan oli myös Han Sebo pienen huikopalan tarpeessa. Olin lennolta tultua kierrellyt vähän kaupunkia ja muistin nähneeni yhden ainoan pubin, jonka voisin Han Sebolle näyttää. Tunnelma matkakumppanini kanssa alkoi kuitenkin uhkaavasti kiristyä, kun olimme kävelleet hien valuessa jo noin tunnin. Lämpötila huiteli 30 asteessa ja vauhti oli suht nopeaa. Voiton riemuisena ohjasin seuralaiseni löytämäni kuppilan ovelle:”Tadaa, tässä sitä nyt ollaan!” iloitsin minä. Han Sebon mielestä oven takana ei kuitenkaan ollut pubi, vaan sushi-ravintola. ”Hups, kerrankos sitä miljoona kaupungissa ihminen erehtyy….” Otin matkanjohtajan roolini takaisin ja rauhoittelin nälkäistä työnarkomaania. ”Olkaa huoleti, ihan pieni hetki, niin saavumme kohteeseen. Ette tule pettymään.” Patikointimme jatkui vielä muutaman korttelin ja sieltähän se pubi löytyi. Ohjasin matkakumppanini sisätiloihin voittajan ilme naamalla ja totesin:”Aika hyvin, vai mitä???” Han Sebon naamalla ei ollut ihan saman ilme. ”No ei ihan helposti löytynyt, kyllähän tuota aika paljon harhailit.” Jaahas, ajattelin minä. Tässä se kiitos!
Näitä kulkupelejä oli kaikissa väreissä.
Ruokailumme sujui hiljaisuuden vallitessa, samoin paluumatka hotellille. Erona vain, että nyt matka taittui puolta nopeammin ja hikisemmin. Matkakumppanini aivot olivat kuitenkin niin työntouhussa, ettei hän huomannut mitään eroa normaaliin. Ajatteli vaan, miten mukava antaa aivojen raksuttaa työjuttuja, kun tällä kertaa ei kuulunut jatkuva puheen sorina. Kyllähän minä annoin asiasta palautetta. Olisin ollut vaan sen yhden pienen sanan tarpeessa, sen mikä alkaa K:lla ja loppuu S:ään, kun kuitenkin tälläisessä miljoona kaupungissa edes löysin jonnekin. Joskus se on pienestä kiinni minunkin elämä :).
Viimeinen päivä oli niin aurinkoinen, että rohkenin uima-altaalle. En välittänyt kutistuneesta uimapuvustani, toivottavasti eivät myöskään hotellin asukkaat, naapurusto eivätkä uimavalvojat. Otin nyt takaisin sen yhden sairauspäivän ja pulikoin oikein olan takaa. Uin, vesijumppasin sekä -venyttelin ja otin aurinkoa. Olihan se aika hankalaa liian pienessä
Vielä niin tyyni 🙂
uimapuvussa, mutta sujui. Allasalue oli yksin minun käytössäni, valvojatkin ymmärsivät siirtyä sisätiloihin, kun pulikointini vaan kesti ja kesti.
Hotellin vastapäätä olevat naapurit, kuin katsomona uima-altaalle.
Pekingiin verrattuna Hong Kong näytti minusta tiiviisti rakennetulta. Talot ovat korkeita ja hyvin lähekkäin. Jalkakäytävät ovat kapeita. Ravintoloita ei meinaa löytää millään, sillä ne näyttivät olevan suurimmaksi osaksi yläkerroksissa. Varmaan juuri siksi, ihmisiä mainoskyltteineen on ohjaamassa ravintoloihin. Ihmiset puhuvat englantia ja ovat ystävällisiä. Silmiin pistävää on myös kaduilla väistäminen ja muiden huomioiminen.
Meidän hotelli.
Pätkittäin Pekingissä 