Koiran elämää

Aamu valkeni Pekingissä. Lenkkeilijät kiiruhtivat lenkeillensä, työläiset töihinsä, opiskelijat oppilaitoksiinsa ja kuka minnekin. Koditon koiraparka löntysteli  autokorjaamon pihaan jostain ojan pientareelta. Alunperin se saattoi olla valkoinen, mutta nyt värien sekamelska. Se oli yltäpäältä likainen, niin että alkuperäistä väriä piti arvuutella pitkäänkin. Sen tissit roikkuivat, mistä päättelin sen juuri synnyttäneen. Ruokaa näytti etsivän. Huomatessaan autokorjaajan työnsä touhussa, heilutti se iloisesti häntäänsä. Leipää pöytään hankkimassa olivat siis molemmat. En voinut ottaa kuvaa. Tuli tunne, ettei toisen hädänalaisella tilalla voi mässäillä. Mutta tästä toisesta kaverista otin, kun nukkui niin sikeästi ja tyytyväisenä, vaikka vieressä oli vilkas katu.

Nakkeja olen yrittänyt viedä sille just synnyttäneelle, mutta emme ole enää kohdanneet.

Tästä meiltä kun lähdetään Ikeaan, niin oikoreitti menee yhden hutonkialueen läpi. Reitin alkupäässä on iso peltoalue. Piti ihan pysähtyä toljottamaan, että näenkö oikein. Sehän oli täynnä koiria. Tai ainakin kymmenkunta niitä oli. Taisi olla hutongin omia tyttöjä, se joka oli menossa koirien luo. Voi kun ilostuin, että menee rapsuttamaan niitä. Koiratpa pinkaisivatkin pakoon minkä kintuistaan pääsivät. Taitavat rapsuttaa vähän kovemmilla otteilla. Kyllä harmitti. Kiikaroin ihan sinne kauas, niin siellähän oli koiraa joka lähtöön. Ja kun tulin kotiin, oli puhelimen wechat-kodittomat koirat ryhmään, tullut vaikka kuinka monta uutta koditonta lisää. Tässä yksi, joka ei lähde mielestä millään.

Synnytys lähestyy.

Puhuin tästä kodittomasta koirasta Han Sebolle. Meillä olisi nimittäin kylpyhuoneen amme, kuin tehty tätä koiraa ajatellen. Sinne olisi hyvä pyöräyttää pieni pentue ja kätilökin olisi talon puolesta.  Työn touhun lomassa Han Sebo ynähti ja vaikutti ihan myönteiseltä. Mutta Han Sebon tuntien, sanonta: vaikeneminen on myöntymisen merkki, ei pidä paikkaansa. Tämän sain karmaisevasti kokea Qatarissa, missä yksi huippu koira oli kotia vailla ja minä ilmoittauduin sellaisen sille antamaan. Mielestäni asia oli selvä ja järjestelyt laitettu käyntiin, niin Han Sebo ilmoitti ettei ollut kuullut koko asiasta mitään. Kohtalokkaasti sattui ynähtämään väärässä kohtaa. Tästä olen kyllä ottanut opikseni. Nyt älysin varmistaa, oliko ynähdys myöntymisen merkki. Näytin kuvaa, vetosin raskauteen, tuleviin pakkasiin, koiran pieneen kokoon, nälänhätään. Ei auttanut. Ei heltynyt tämä järkiajattelulla varustettu ihminen. Eipä tietenkään ja hyvä näin. Enhän millään pystyisi ottamaan lemmikkiä tässä elämän tilanteessa ja kun yksi lemmikkimme on jo sukulaisilla hoidossa. Tässäkö olisi seuraava :). Kyllähän minunkin on syytä lopettaa tunteilu ja ottaa tosi seikat huomioon. (Mutta jos tämä vastaani tulee, en kyllä ohikaan mene!)

Viimeinen pisara oli, kun siihen wechat ryhmään tuli moottoritieltä otettu kuva isosta rekka-autosta. Se oli koirien kuljetusauto. Moneen kerrokseen oli ahdettu koiria vietäväksi jonnekin. Ryhmässä kauhisteltiin tapausta ja hetken kuluttua tuli viesti, että kuljetus on pysäytetty ja koirat pelastettu.

Yksi pieni ihminen ei pysty paljon tekemään, mutta jos voisi edes jonkun elämää helpottaa. Siihen minä nyt pyrin ja seuraavaksi tarjoudun vapaaehtoiseksi yhdelle klinikalle.

Yritä tässä nyt sitten olla tunteilematta.