Rankat raput ja paratiisisaari

Lara tässä. Et usko minne minut vietiin! Luulin, että pääsisin sille ihanalle koirasaarelle, Rajasaarelle, mut ei!!! Nää vei juoksemaan portaisiin, mitkä ei vieneet minnekään. Hupinsa kullakin, mut ei mulla! Voiko ihminen olla noin outo? Viedä nyt portaat keskelle ei mitään ja niitä tullaan sitten juoksemaan edes takaisin. Oli sinne raahattu minun

Rankat raput

lisäkseni myös toinen koira. Kyllä me olimme ällikällä lyötyjä, minä ja se mäyris. Eihän me tajuttu edes nuuhkaista toisiamme, kun ihmeteltiin niin sitä touhua. Tähän asti olen pitänyt emäntää ihan suht järkevänä, en enää!!! Pakotti minut ja Han Sebon kaksi kertaa könyämään niitä edestakas. Ihan hullu! Polleana vielä kertoi, miten käy asiakkaidensa kanssa niissä samoissa portaissa. Voi niitä raukkoja. Näinköhän emännällä on enää keväällä töitä. Ei muuten, mut olis kiva, että ruokakipossa olis jatkossakin evästä.

Toisenlainen paikka oli tämä Rajasaari, minkä Tarja meille ystävällisesti esitteli. Siellä kaikki ovat hyväntuulisia ja vapaana kuin taivaan linnut. Kenelläkään ei ole verenmaku suussa eikä kärsivä ilme naamalla. Saadaan

Paratiisisaari

juoksennella missä sattuu, käydä uimassa, pinkaista kalliolle, löhötä hiekkarannalla, tervehtiä kaikkia, napata toisten kepit ja pinkoa pakoon… Ja mikä parasta, aina joku lähtee takaa-ajoon ja joka kerta MINÄ voitan :). Yhden neuvon vaan antaisin: tänne ei kannata tulla, ellei tykkää meikäläisistä. Siellä me tykätään kaikista ja annetaan sen näkyä kuin myös tuntua. Tämä on varsinainen paratiisi.

Asioilla on taipumus järjestyä

Sileäkarvainen noutaja Lara tässä taas, terve. (Ehkä muistitkin jalon rotuni, mutta varalta laitoin sen vielä.) Ihan sitä rupesin kertomaan, kun meidän talossa asuu hallituksen puheenjohtajan lisäksi yksi älyttömän mukava pikkupoika. Se on varmaan 4-v, mutta niin älykäs ja huomaavainen, ettei oo tosikaan. Me ollaan suunnilleen saman kokoisia, tosin minä vähän pulleampi, mutta korkeussuunnassa. Aina kun tavataan, ollaan heti samalla aaltopituudella. Aluksi se pelkäsi minua ja oli emänsä jalkojen takana piilossa, mutta joka kerta se on tullut rohkeammaksi. Nykyisin se silittää minua otsasta sormenpäillä. Aika hauska :). Tässä päivänä muutamana, kun emäntämme jutteli niitä näitä, se piti kyselytuntia minulle.

4-vuotias: ”Onko sinulla kavereita?”  Minä: ”On.”  Se: ”Ketä? Minä:”Sylvi, Tarjan koirat, naapuruston koirat, Taavi, Nekku, Fero, Muusa, Runo, Repe…   4-vuotias: ”Oho, sulla onkin paljon kavereita. Ehkä jopa enemmän kuin mulla.” Ja 4-vuotias jatkoi:”Mistä ruuasta tykkäät eniten?” Minä: ”Maksalaatikosta, vaikka jonkun mukaan se ei sovikaan meille koirille. Kyllä mulle voileipäkakutkin kelpaa, mutta niitä vaan saa nykyisin harvemmin. Paavonvaarassa niitä oli mulle jätetty milloin millekin pöydälle. Ne oli kyllä herkullisia.”  4-vuotias: ”Kuka on sinun paras ihmiskaveri?”  Minä: ”Emäntä tiukin, Han Sebo hauskin ja paras pallon heittäjä, Liivei huomaavaisin, Liinuska urheilullisin ja paras lenkittäjä, Halle eläinrakkain ja lempein, Mummi tassuni alla, Ukki tiukkis, Jari kiltein, Mikkelin ukki vekkuli velikulta ja Memmellä on parhaimmat tuliaiset. Mutta sinua on aina niin mukava nähdä, sinä olet vilpitön, rohkea ja ihana.”

Mulla on päivä aina pelastettu, kun näen tuon pikkupojan. Nyt harmikseni kuulin, että se on perheensä kanssa muuttamassa pois. Emäntä itkee lähteviä työkavereitaan ja nyt minä ulisen mukana tämän lapsen perään. Kyllä elämä on julmaa. Pikku lapsia tulee ja menee, mutta ei tallaisia! Jos surua, niin iloakin. Mulle hommattiin se auto! Ei ole enää ikävä matkustella. Hitsi, oma ”hytti”, mitä ylellisyyttä. Emännän työkaverin koiralla oli myös samanlainen, mutta siinä oli sellaiset kalterit, niin kuin vankilassa. Mulle ei kiitos niitä. Riittää oma huone mukavuuksilla (viltillä).  Odotan niin sitä mökkimatkaa, kun tehdään Bottakset. Kesän lopussa se sitten tehtiin   -” No, harmikseni voin kertoa, ei ollut Han Sebo yhtä rivakka kuski. Mökkimatka kesti ihan yhtä loputtoman pitkään tälläkin autolla. Kyllä minun hartain toiveeni on, että Bottas ajaisi edes kerran minut mökille.”

Kaikki kuvat ovat viime kesän mökkilomalta. Kesä menikin järvessä istuskellen.

Emäntä kertoi, että sille oli tullut töihin ihan älyttömän mukavat uudet työkaverit. Kuulin kun se sanoi Han Sebolle, miten mukava lähteä joka aamu töihin, kun porukka on niin motivoitunutta ja reipasta.  Meidän taloonkin on asettumassa kaksi uutta perhettä. Pitää nyt muistaa heilauttaa häntää oikealla voimakkuudella, oikeassa paikassa. Kyllä se tästä taas iloksi muuttuu.

Muuttoapurit

Olin muuttoapuna opiskelijapojalleni, jonka tie käy iloiseen itä-Suomeen. Avaimet piti hakea ja asunnon kunto tarkastaa. No minähän sovin tähän hommaan, kuin nyrkki

Sisältä siisti opiskelija-asunto, missä ei turhaa lotrailla.

silmään. Kun vihdoin päästiin asunnolle, niin eipä meinannut ikkunoista läpi näkyä. Olin siis kerrankin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ei kun tarvikkeet esiin ja ikkunoiden kimppuun. Tuleva vuokralainen, opiskelijapoikani, ihmetteli mistä olin löytänyt ikkunan avaajan??!! Taskusta, omasta taskusta. Minun vakiovarusteisiini ei kuulu huulipuna, vaan ikkunan avaaja. On kuulunut jo sellaiset 17-vuotta. Sen jälkeen, kun olimme aikoinaan vuokranneet kesämökin muutamaksi viikoksi, eikä ikkunoista näkynyt läpi, kun olivat niin pölyttymään päässeet. Avaajaa ei löytynyt, vaikka olin kääntänyt mökin jo pari kertaa ympäri. Hyperventilaatio oli iskemässä, kun tajusin, ettei mitään ollut tehtävissä. Kyllä oli loma piloilla!!! Koko loman ajan satoi vettä ja minä kyykötin ikkunoissa arvuuttelemassa mikä maisema olisi minkäkin ikkunan takana. En arvuuttele enää. Kyllä on monet kerrat tämä yksinkertainen vempain pelastanut minut pinteestä. Niin nytkin. Se oli yksi huiskaisu, kun maailma taas kirkastui. Nyt voi opiskelijapoikakin ihailla kirkasta, kaunista kaupunkiaan, eikä tarvitse arvuutella mitään.

Pieni lahjoitus opiskelijalle!

Ostin tietysti kaikki tarpeelliset tarvikkeet, kun kerran siivousvimman alkuun pääsin. Tuumasin siinä touhutessa, että kyllä se avulias äiti on sitten paras äiti. Meinasinhan minä kaapin paikankin näyttää, mutta sain juuri ja juuri hillittyä itseni. Riittää, kun kotona näytän sen. Mutta Han Sebo ei malttanut pitää näppejään erossa opiskelijanuorukaisen kaapista. Siellä se laittoi omalla muuttovuorollaan järjestystä ihan uuteen uskoon. Pitäis nyt vaan huolen omasta kaapistaan. Siinäkin on jo aikamoinen homma :). Mitähän mahtaa ajatella opiskelijanuorukainen näin avuliaista vanhemmista :).

Perussettiä

Minä lomailin Saimaalla. Joka aamu, kun heräsin join kahvit ja keräilin mustikoita siitä pihapiiristä. Joka aamu, kun Han Sebo heräsi, kiekaisi hän minulle metsikköön:”Juotko kahvia?” Ja joka kerta minä vastasin:”En!” ”Tai juon sittenkin kupillisen.” Muuta rutiinia meillä ei ollut. Päästiin me yhdellä Savonlinnareissulla muuten telkkariin. Ajettiin auto parkkiin ja samantien kuvaajat ryntäsivät kimppuun. Parkkiperhosista juttua tekivät ja samaan aikaan Joensuun suunnalla, sukulaistyttömme, hänkin parkkiperhonen, antoi omaa haastatteluaan. Siinä sitä pällötettiin samantyylisissä ohjelmissa. Tosin minä vaan seistä tönötin, Han Sebo sentään laittoi lanttia koneeseen. Vaativa tehtävä, mutta kyllä se jotenkin sujui. Vaikuttaa mukavalta hommalta se parkkiperhosen homma. He kurvailevat potkulaudoilla pitkin kaupunkia, ovat iloisia ja ystävällisiä, hymyilevät ja juttelevat ihmisille sekä pistävät kolikkoa koneeseen jos parkkimittarista meinaa aika loppua. Pelastustehtävä tämäkin, monessa suhteessa. Ei tähän kaikista olisi!

Mökillä sain uusia kavereita.

Lara, sileäkarvainen noutaja 8-vuotta:”Jos nyt minäkin muutaman sanan omasta lomastani sanoisin. Vähän on pitänyt kiireisenä meikäläistä tämä kesä. On pitänyt juosta järven ja metsän väliä. Mullahan on se vesipelastuskoulutus käytynä, niin sekin jo velvoittaa olemaan skarppina vesistöjen äärellä. Yhtä kalastaja kaksikkoa kyttäsin ja samaan aikaan piti vahtia, ettei yksi metsikössä kyykkijä eksy. Ennen olen ollut mukana keräämässä mustikoita, mutta nyt en. Kuulin nimittäin, kun kuiskuttelivat ja vieläpä englanniksi, etten ymmärtäisi, etten voi mennä mustikkaan, koska syön niitä niin paljon! Tänä kesän en sitten syönyt mustikan mustikkaa. En vaikka emäntä yritti hyvitellä ja toi kourallisen siihen nenän eteen. Han Sebon edessä olin sitten halon hakkuu hommissa. Minusta se meni niin kätevästi, kun Han Sebo jysäytti halot menemään ja minä säntäsin ne välittömästi  hakemaan. Muutamat sain jopa ilmasta kiinni. Nopeasti oltais homma hoidettu yhdessä. Mutta jos ei apu kelpaa, niin ei väkisin. Päivystin sitten muutaman päivän keskellä pihamaata, enkä ollut kenenkään tiellä. No, en minä pitkävihainen ole. Äkkiä lepyin, kun toivat koeajoon auton, jossa minulle olisi ihan oma huone, WAU!!! Taisi olla saman merkkinen kuin sillä Bottaksella, joka pärjää formuloissa niin hyvin. Näyttäisi nyt sitten siltä, että mökkimatkat alkaisi sujua rivakasti kuuden tunnin sijaan alle kolmessa tunnissa. Tämähän sopii mulle. Ei tartte sitten väkisin minuakaan enää autoon nostella :). Naapurin rouva kertoi, kun hän oli ollut aikoinaan miehensä kanssa auto-ostoksilla ja heidän piti varmistaa, että kotona oleva koira mahtuu takakonttiin. No, miehensä, n.2m pitkä, oli mennyt kontalleen takakonttiin ja rouva oli paiskannut luukun kiinni. Just ja just oli mahtunut, mutta nolona oli joutunut etsimään myyjän, kun luukku oli mennyt lukkoon ja mies kyykötti ahtaassa takaosassa.

Pakko tähän loppuun vielä kertoa. Sain nimittäin kokea aikamoisen järkytyksen, kun jouduin silmätysten majavan kanssa. Edellispäivän sorsapoikue oli niin ystävällistä ja mukavaa porukkaa, että hyvä mieli on siitä vieläkin. Mutta tämä majava oli toista maata. Ui suoraan minua kohti ja jos katse olisi voinut tappaa, olisin nyt mennyttä koiraa. Tärisin koko illan, enkä aamulla uskaltanut käydä edes kakkosella, äkkiä vaan ykkösen ruikkasin ja viivana sisälle. Vaikka niin paljon mökkielämästä tykkäänkin, nyt on ihana päästä pääkaupunkiseudun rauhaan.”

Kesäloman kynnyksellä

Nyt se sitten alkoi, kesäloma. On tämä vaan hieno tunne. Tämän lomallejäämistunteen oli kerinnyt unohtaa. Viimeiset viikot olivat niin työntäyteiset, että jotenkin sitä nyt tunsi todella ansainneen loman. Olihan meidän työpanos huomattu, pomo piti puheen ja kiitteli miten hyvin olemme jaksaneet ja hoidettu hommatkin hienosti. Minä nyökyttelin ja mietin, etteikö muka saada kiitosta. Siinä sitä tuli, roppakaupalla. Se pitää osata myös ottaa. Minä olen ollut huono kiitoksien vastaanottaja, mutta nyt opettelen.

Työpaikan nurkilta

Mutta sitä ihmettelen, miten se väsymys iski juuri viimeisenä työpäivänä. Tämän kehitysvammaisten nuorisoporukan hillitsemiseksi tehtiin vielä lenkki Granin portaisiin. Se on aina niin mukava reissu, jutellaan kaikenlaista siinä samalla. Joillakin on juttua enemmän ja joillakin vähän vähemmän. Nyt kuulosti siltä, että jokaisella oli tosi paljon enemmän. Niillä hiljaisillakin… ”Puhutko vähän kovempaa” yritin rohkaista. Ja kun koko porukan volume nousi saman tien pilviin, muutinkin mieleni. ”Ollaanpa nyt kaikki sittenkin ihan hiljaa ja kuunnellaan lintujen laulua.” Nyt ei vaan jaksanut! Olin niin puhki, ettei jalka meinannut nousta, eikä korvat kestäneet edes sitä lintujen laulua. (Ei tarvitsisi ihan täyttä palkkaa tästä päivästä maksaa, puolet riittäisi…) Mutta siitä olin iloinen, että T:n hiljaiset asiakkaat rupesivat myös puhumaan. Olivat tottuneet puhumaan vaan T:lle, nyt puhuivat minullekin. Vaikka olinkin ihan loppu, olin tosi iloinen, että luottamusta rupesi

Sieltä tämäkin

löytymään. Ja päivän päätteeksi, kun ropsasivat mulle hyvänkesän toivotuskortit kouraan, niin olinhan minä otettu. Tosin työkaverini samasta toimistosta, sai enemmän ylistyssanoja, kuin minä (laskin ne), muttei se haitannut. Oli minutkin nähty tai ainakin kuultu. Tämä saman toimiston työkaveri ihmettelikin, miten minusta voi lähteä niin kova ääni! Hän ei saa kuulema niin kovaa meteliä lähtemään vaikka kuinka yrittäisi.

Tiedättekö muuten mikä tässä työssä on parasta?! 1. Aina kun tarvitsee apua, auttajia on jonoksi asti. Ja jos jostain syystä ei ole, niin voi määrätä haluamansa auttajat. Ja joka kerta he ovat hyvillä mielin, innoissaan auttamassa. 2. Joka päivä saa kuulla miten hyvä tyyppi sitä onkaan. Kaunis, mukava, kiva… On joskus jollakin lipsahtanut: rupsahtanut ja vanha, mut varmaan vahingossa. Taisi joskus joku luulla raskaanakin minun olevan. Mut sattuuhan sitä erehdyksiä.

Sitten meillä on vielä älyttömän mukava henkilökuntakin. Nyt kun on tutustunut

Hyvää lomaa sinulle!

porukoihin paremmin, niin voi että miten sydämellistä ja hienoa sakkia. Ja huumorinkukkahan tässä paikassa on rehottanut aina, niin nytkin. Ihan mukava palata taas syksyllä puikkoihin. Lomaillaan nyt tuo loma tuosta ensin…

Nyt ei kyllä naurata

Lomaviikon jälkeen töissä oli aikamoista hulinaa. Normaalikuvioiden lisäksi oli kesäretki purjehduksen merkeissä sekä ruokailu Suomen vanhimmassa Thairavintolassa( Ryan Thai Kaisaniemessä). Meillä oli myös ulkoilupäivä Oittaalla. Älyttömän mukavaa toimintaa hyvällä porukalla. Tässä iloisessa ja positiivisessa ilmapiirissä pienet kömmähdykset eivät saa liian suuria mittasuhteita, vaan ne hoidetaan yhteispelillä ja homma jatkuu. Meillä on huipputiimi puikoissa! Tämä huipputiimi nyt kuitenkin supistuu, kun T ilmoitti siirtyvänsä muihin tehtäviin.

T on hieno ihminen ja loistava työntekijä. Pohjois-Karjalan tyttöjä, niinkuin minäkin. T:llä on niin hyvä huumori, että naureskelen hänen letkautuksilleen viikko tolkulla. T:n kanssa on aina hauskaa, niin minulla kuin asiakkaillakin. Jos T sattuu olemaan pois töistä, asiakkaat laskevat päiviä ja tunteja milloin T palaa. Sitten he odottavat kädet levällään, halausliike valmiina oven suussa, varmaan ruusupuskat ja suklaatkin takataskuissaan. Viikonlopun viettoon kun olemme lähdössä perjantaisin, T:n edessä on aina viiden metrin jono, halauksia ja hyvän viikonlopun toivotuksia sadellen. Minä seison vieressä ja pureskelen kynsiä. On joskus joku ropsannut kättä mullekin, varmaan säälistä.

Jos minulla olisi valta, istuttaisin T:n kaltaisen työntekijän poislähtöaikeittensa kanssa penkkiin ja pyytäisin vielä miettimään. Kertoisin miten suuri menetys hän on työpaikalle, etenkin asiakkaille ja työkavereille.    Ja ainakin T:n tapauksessa, koska hän on korvaamaton. Tuolla huumorilla, tunnollisuudella, ilolla, ahkeruudella, joustavuudella, kannustuksella ja huomaavaisuudella on vaikea löytää paikkaajaa. Ensi viikko meillä on suruviikko, T:n viimeinen viikko näissä hommissa. A ehdottikin, että pukeudutaan tilanteen vaativalla vakavuudella tulevaan viimeiseen yhteiseen taipaleeseemme. Ensi viikko sitten mustissa. Voisipa melkein liputkin kiskaista puolitankoon.

Siisti koira

Lara odotteli eteisessä jalat ristissä ulospääsyä. Äkkiä panta kaulaan ja vauhdilla metikköön. Siinä odotellessa, kun koiramme suoritti toimitustaan, muuan nuorimies kurvasi pikkupyörällään paikalle. ”Moi, saaks tuota silittää?”kysyi tämä noin 6-vuotias kaveri. ”Saa. Se on ihan kiltti, vaikka onkin noin iso ja musta. Monet pelkää tämän näköisiä,” selitin minä. ”Minä en pelkää, meilläkin on koira. Jack Russell” täsmensi poika. Minä siihen:”Ihanaa, ne ovatkin kivoja koiria. Me ollaan mietitty sellaista Laran kaveriksi.” (Lausumiseni meni jotenkin näin: Myö ollaan mietitty semmosta…) Mitä tuo on, mitä sinä puhut?? Mitä kieltä tuo on?” ihmetteli kaveri. ”Kyllä tämä on suomea” sanoin minä. ”Oho…” tuumi 6-vuotias. Jatkoin vielä:”Ei minun miehenikään aina ymmärrä puhettani, vaikka ollaan oltu yhdessä n.25-vuotta”. ”Ei vai…”sanoi poika. Ja minä jatkoin, kun kerrankin joku kuunteli. ”Mulla on myös kaksi lasta, tosin ovat jo aikuisia. Nekään eivät, ainakaan nuorempana, ymmärtäneet mitä sanoin, vaikka koko ikänsä olivat olleet minun seurassa.” ”Wau, onpa outoa” tuumi poika. Kysyi sitten vielä mietteliäänä:”No ymmärtääks toi?” ja osoitti kyykkivää koiraamme. ”Se ymmärtää. Parhaiten kaikista. Se ymmärtää kaiken, vaikkei sanoisikaan mitään. Se ymmärtää jos on surullinen, silloin sekin on surullinen. Jos satun olemaan vihainen, vaikken sitä sanoisikaan, sisällä vaan kiehuisi, silloin se ei ole edes samassa huoneessa, ei mielellään edes samassa talossa. Ja sitten kun olen iloinen, sen häntä heiluu hulluna eikä se oikein tiedä miten päin olisi. Ja arvaa mitä?” ”No?”sanoi poika. ”Se nauraa, kun minun mies kertoo sille vitsejä!!!” ”Ihan totta, kertooko sinun mies koiralle vitsejä?” ”Joo, joo, kertoo. Se on kertonut niitä samoja meille muillekin, mutta kun niille ei enää naura muut, niin se alkoi kertomaan niitä Laralle. Ja arvaa, se toimi!!!”  ”Wau, sulla on tosi siisti koira!” tuumi tämä valloittava nuori mies ja jatkoi matkaansa.

Otteita tuolijumpasta

Perjantaiaamu koitti ja liikuntaryhmä odotteli malttamattomana lähtöä tuolijumppaan. Tämä tuolijumpparyhmä kokoontuu Sellon kirjastossa ja koostuu n.30 eläkeläisestä ja meidän porukasta. Aikaisemmista kerroista oppineena, laitoin järjestystä porukkaan jo bussia odotellessa. ”Muistattehan sitten, hillitty käytös bussissa ja asemalta vauhdilla kirjastoon. Ja tällä kertaa etupenkkiin jokainen!!!”

Edellisellä kerralla porukka joutui istumaan takariviin, kun mukavat eläkeläiset olivat vallanneet muun tilan. Ja minua odotteli tyhjä tuoli jossain keskellä. Porukka nuokkui, eikä monikaan ollut kärryillä mitä tapahtui. Joku sentään näytti vähän kättään nostavan. Minä puolestani lähetin tiukkailmeisiä katseita, joissa yritin viestittää, – tehkää niin kuin sanotaan, venytä, venytä!!! Taivuta, taivuta!!! -huusi katseeni. Ja hetken kuluttua kun vilkaisin, oli muutamien otteet herpaantuneet täysin ja taisi siellä joku vedellä sikeitäkin. Vihdoin saatiin jumppa päätökseen ja tämä innokas nuorisoporukka ryntäsi kiittelemään vetäjää.  Kuulin sivukorvalla, miten kaksi vanhaa pappaa jutteli:”Olipa hyvä, että otin nitrot mukaan. Nyt niitä tarvittiin! Oli niin vaativa ja tiukka tämä toinen vetäjä! Taisi muuten tekoniveletkin irtoilla, kun niin vaati venyttämään!” Siihen toinen: ”Ei se keski-ikäinen rouva siinä keskellä meille ollut, se oli sille nuorisoporukalle.”                Kuului vain syvä huokaus ja näyttivät heittävän ylävitoset.

Tämän kertaiseen tuolijumppaan menimme jälleen viimeisten joukossa, mutta topakkana järjestin porukalleni tuolit eturiviin ja yhden jumppaajan kanssa menimme taaemmaksi. Tällä kertaa ryhmäläiset toimivat esimerkillisesti, vetäjän selkeiden ohjeiden mukaisesti. Ja minä pääsin oikomaan omia sekä vierustoverin koipia vähän taaemmaksi. Voisinpa väittää, että seuraavana aamuna joka jumppaaja, tunsi elimistössään missä oli edellisen aamupäivän viettänyt :).

Hiihtoloman aikaan, kun Sellon tuolijumppakin lomaili, pidimme oman jumpan, missä jokainen vuorollaan näytti liikkeen, minkä muut sitten toisti perässä. Tämä silmiään lepuutteleva kaveri, näytti tismalleen ne liikkeet, mitä tuolijumpan vetäjä aina painottaa. Ihmettelin, miten hän voi muistaa liikkeet niin hyvin…Siihen hän tokaisi:”Töihinhän tänne on tultu, eikä nukkumaan!” ”Niinpä, niinpä…” taivastelin minä.

Kyllä täytyy iso kiitos lähettää edeltäjälleni. Hienosti on löytänyt hommia ja työpaikkoja tälle ryhmälle. Joka tyypille sopivan vaativia ja mielekkäitä töitä. Helppohan minun oli tästä jatkaa.  Se, minkä tässä on huomannut, niin kyllä kehumisella ja positiivisella palautteella on suuri vaikutus. Näistäkin ryhmäläisistä on vaikka mihin, kunhan vaan uskoo heidän kykyihin, kannustaa ja ohjaa. Ilo työskennellä tällaisessa porukassa.

 

Pientä puuhaa arjen ratoksi

Jos parisuhteesi kaipaa piristystä, ehdota kumppanillesi vaikka pienen remontin tekoa. Kotona tai missä siihen nyt olisi tarvetta. Parhaan piristyksen saat jos kummallakaan teistä ei ole kokemusta remonttihommista. Siitä vaan suit sait sukkelasti työhön käsiksi ja intuition voimalla eteenpäin. Käyttöohjeita ei kannata lukea, näin lopputulosta on paljon jännempi odotella.

Tässä valmistuu makuuhuone…

Minulla ja Han Sebolla on pieni remontin poikanen tuolla Leppävaaran kupeessa. Kaipasimme arkeen vähän äksöniä, kun siivoukset, ruuanlaitot, pyykkäykset, koiran ulkoilutukset, TV:n katselut ja harrastukset eivät vielä tuntuneet vievän kaikkia mehuja työpäivän jälkeen. Nyt sitten illat ja viikonloput menee remonttihommissa ja Han Sebo on alkanut puhumaan mulle paljon enemmän kuin ennen. Ei tosin niin ystävällisesti, eikä niistä aiheista mistä toivoin, mutta nopeasti ne aiheet tuntuvat kuitenkin löytyvän. Esimerkiksi kun maalasin  kylpyhuoneen seinät. Ihmettelin minkä ihmeen pienen purnukan olivat laittaneet maalipurkin mukana. Päättelin sen olevan käsisaippua, koska rapatessahan roiskuu. Kädet on maalissa ihan varmasti, vaikka hanskoja pidänkin.

Niin sai kylpyhuone uuden sävyn pintaan ja vieläpä useaan kertaan. Sitten oli lattian vuoro ja kun sattui kirkasvalo olemaan niskan takana ja sopivasti luppoaikaa, niin lukaisin purkin kyljestä ohjeen. Eihän se pikku purnukka maalipurkin kyljessä mikään saippua ollut, vaan maaliin kuuluva liima-aine. Kyllä minä järkytyin. Niin älyttömän monta tuntia, mitä olin hikoillut niiden seinien kanssa, meni ihan hukkaan. Liimat oli roskiksessa ja maalit seinissä.  Mutta onhan asialla positiivinen puolikin, kun maalit rapisevat seinistä, saa Liivei valita haluamansa värin ja taas on kylpyhuone kuin uusi. Ja minä riennän mielelläni apuun. Virheistä oppii viiskymppinen, nyt ymmärtäisin sujauttaa sen ”liiman” maaliämpäriin. Kyllä pitäisi maalifirmojen ottaa huomioon meidät nopean toiminnan naiset. Jos tuollaisen älyttömyyden keksivät, niin siihen pitää kirjoittaa kissan kokoisilla kirjaimilla: PISTA HYVÄ IHMINEN TÄMÄ MAALIN JOUKKOON!!!

No, lattian maaliin pistinkin. Se nyt ainakin pysyy siellä missä pitääkin.

Vanha keittiö

Han Sebon loistava idea oli, että MINÄ olisin raaputtanut kaikki maalit pois ja tehnyt työn alusta loppuun kunnolla. Tämän neuvottelun MINÄ voitin. Tehdään se yhdessä, sitten kun rapina käy.

Uusi keittiö alkaa nousta…

Meille kävi hassusti myös parketin kanssa. Oikein mukava parketti löydettiin. Ostettiin noin niinkuin kokeeksi makuuhuoneen verran ja myyjä vakuutti, että tavaraa riittää-”hyllykamaa” sanoi hän. Ennätysajassa pistettiin parketit lattiaan ja eikun lisää hakemaan. Nyt myyjä sanoikin, ettei sitä laatua ollut kuin ne mitä hyllyssä oli. Ei koko Suomessa, valmistus lopetettu!!! Minä olin ihan rauhallinen, mutta joku toinen ei. En lähde sen kummemmin availemaan, mitä siinä tapahtui, mutta sen sanon, että ihan uusiin piirteisiin sain tutustua puolisossani.  Hyvin sen parketin suhteen loppujen lopuksi kävi. Laitettiin eteiseen ja keittiöön laattaa, niin muihin tiloihin riitti se peijakkaan parketti. Onneksi työkaveri sanoi, että aivan älyttömän hyvä ratkaisu!!!! Hänen miehensä on sentään tämän alan asiantuntija, joten melkein siis hänkin.

 

Kyllä kaikki aina loppujen lopuksi kääntyy parhain päin. Mekin olemme jo loppusuoralla. Ainakin minun mielestä.

My name is Hämäläinen, Lara Hämäläinen

Siis kyseessä olen minä, sileäkarvainen noutaja, narttu, tyttö tai nainen, ihan miten vaan haluat ajatella. Musta ja kurvit kohdillaan. Ystävällinen, mukava ja uskollinen. Jotkut

Tässä Bluesin mies kertoo mulle vitsejä. Nauratti muuten ihan tosissaan!Se on hyvä siinä hommassa.

ovat jopa kauniiksi väittäneet. En tiedä niin siitä kauneudesta, mutta älykäs, sitä kyllä olen, ainakin jos näihin muihin perheenjäseniin vertaa. Löin isäntäväen ällikällä tässä joulun tienoilla ja nyt ne pitää minua ihan yli viisaana. Ainakin emäntä. Se vihdoin älys, että ymmärrän puhetta! Tai, että ymmärrän sitä ainakin tästä porukasta parhaiten. Siihen nyt ei paljon vaadita. Onhan nämä tajunneet, että älyän ne peruskomennot: istu, tassua, maahan sekä pyörähdä, odota ja sitten se älyttömin, pam ja minun pitää esittää kuollutta. Muutenkin pelkään pauketta, mutta mitäpä sitä ei yhden herkkupalan eteen tekisi. Nyt siis häikäisin sillä, että ymmärrän milloin ovat missäkin. Sen, kun olen kokoajan älynnyt milloin menevät töihin, remonttihommiin, kauppaan ja muihin rientoihin. Kai se hajuaisti koiralla on. Kyllä se minä olen, joka on parhaiten selvillä, missä kukakin tästä perheestä aikaansa viettää.

Tällä mökin sohvalla on rennointa. Mustalla kotisohvalla on vaarana, että istuvat päälle!

Parhaimmaksi puolekseni sanovat hyväntuulisuutta. Kyllä, häntä heiluu aina. Se on meikäläisten ominaispiirre. Näinkin tässä yhden yli 10-vuotiaan lajitoverini, sen hännässä ei ollut roikkuvia karvoja yhtään, pelkkä ranka, vaikka muuten niin tuuhea onkin. Kyllähän se kertoo, että on siinä häntää heilutettu ja miten iloista sakkia olemme.

Hitsi, meidän talon hallituksen puheenjohtaja on sitten mukava kaveri. Senkin koira on musta, mutta en minä siitä piittaa, vaan siitä puheenjohtajasta, kun se älyää tämän minun rodun päälle. Aina tavatessa se sanoo, kun tervehdin sitä, että:”Niin, sinä oletkin sitä rotua, joka tykkää enemmän meistä isännistä!” Hitsi siinä on älykäs mies! Joka kerta rapsuttaakin just oikeasta kohdasta. (Sileäkarvainen) koiraihminen kerta kaikkiaan.

Elämä on ihanaa!

Kyllähän minusta olisi ollut vaikka mihin. Kävin nuorena vesipelastuskoulutuksenkin, mutta ihan kotikoiraksi sitten kuitenkin jäin.

Lenkillä sain kuulla, että yksi meidän perheenjäsen haluaisi koiranpennun. Ja että minä opettaisin sen hyville tavoille! Olen kuulemma jo niin hurjan vanha, että kävisin hyvästä esimerkistä. Hah….katsoisivat peiliin, kuka tässä vanha on. Ok, ok, sanoin että sama meininki kun aikoinaan, kun minun ottamista harkitsivat. Joku emännän älykäs työkaveri oli sanonut, että se, joka perheestä mankuu koiraa, sen pitää ottaa pelkkä talutushihna ja mennä sen kanssa lenkille aamuin illoin. Jos se onnistuu, koiran voi ottaa, ellei, niin ei kannata. No meidän perheessä se joku ei tainnut tehdä sitä, eikä sitten pahemmin myöhemminkään ottanut sitä hihnaa käteensä. Onneksi sentään joku on ottanut ja kyllä minä kolmesti päivässä olen päässyt spurttailemaan. Ja sitä paitsi, nyt ei tarvitsisi pelkkää narua ulkoiluttaa. Nyt olisin minä siellä narun jatkona. (Eihän ne mitään koiraa ota, puhuvat vaan!)

Elämässä parasta on tennispallot. Tai ehkä kuitenkin ruoka, mutta tennispallot ovat hyvänä kakkosena. 

On pari asiaa mitä en ymmärrä. Jos tennispallo häviää, eikä sitä anneta etsiä äärimmäisyyksiin asti, vaikka se olisikin hävinnyt jonkun taskuun. Tai jos Dentastixit on loppu! Eihän täältä muutkaan lähde hampaita pesemättä minnekään!