Mukavia ihmisiä Töölöstä

Töölön sairaala tuli tutuksi tässä muutamien viikkojen aikana. Olinhan minä siellä yhden pidemmänkin pätkän, minkä aikana tutustuin hienoihin ihmisiin. Sain samalla pienen loman muuttolaatikoiden keskeltä täyden palvelun ”lepokotiin”. Ykkösluokan tarjoilut, lakanoiden tuiki tiheät vaihdot, täkkien suoristukset, tyynyjen möyhinnät sekä kipuihin sellaiset tropit, ettei ikäviä asioita muistanut maailmassa olevankaan.

Ensimmäinen unohtumaton kämppikseni oli Suvi. Suunnilleen meikäläisen ikäinen nainen kärrättiin siihen vastapäätä. Ajattelin että onpas kiva, tässä sitä kaksi kivuliasta keski-ikäistä naista samassa huoneessa kärvistelee, mitähän siitäkin tulee??!! Tämäpä Suvi ei ollutkaan kuka tahansa keski-ikäinen, vaan stand-up komiikkaa harrastava pirteä lady. Sen saimmekin kokea vatsalihaksissamme, naurua piisasi niin meillä potilailla kuin henkilökunnallakin. Illalla vedettiin sänkyjä erottavat väliverhot huisin nevadaan ja keskityttiin TV-ohjelmiin. Talent-suomessa olimme ihmeen yksimielistä porukkaa jatkoon pääsevien suhteen. Se viimeisen sängyn mieskin oli täysillä mukana. Suvi väänsi vitsiä kaikesta ja minä hekottelin käytävän toisella puolella.

Suvi kotiutettiin ja sitten viereiseen petiin köllähti Emma. Sähäkkä, reilu parikymppinen mimmi. Huh,huh…kamala leikkaus takana ja niin pirteää ihmistä saa hakea. Vedin täkkiä pääni yli ja mietin, miten kestän noin herskyvää positiivistä tyyppiä verhon takana, kun halusin keskittyä kipuihin, todistaakseni itselleni, etten ollut turhaa tullut. Emma heitti hervotonta huumoria hoitajille. Nauroin katketakseni, kun hoitajat heittivät yhtä rankkaa läppää sille takaisin. Ompeleet ruksahtelivat hervottomasta naurusta. Peräpetin vanhalta rouvalta pyytelin anteeksi, kun niin kovaan ääneen mesottiin ja niitä voimasanoja, joita tuntui joiltakin lipsahtelevan juttujen tehosteeksi. Eihän tämä vanha rouva ollut millänsäkkään, ”Voi kuule, minä täällä yksikseni hykertelen teidän jutuille.” Mietin että, kyllä mulla on mukavat kämppikset.

Emma heitti läppää kaikkien kanssa. Kuunteli kämppisten jutut alusta loppuun, kun minä torkahtelin, enkä jaksanut edes hymähdellä osaaottavasti.

Minusta kuulosti siltä, jos meidän kämppisten lääkkeiden jaossa olisi tullut sekaannuksia, se ei olisi haitannut mitään. Samantyyppistä lääkettä tuntui menevän kaikille. Ja meidän jokaisen mahat olivat koetuksella, siis kovalla, siitä hurjasta lääkkeiden syönnistä. Niinpä vessassa käynneistä tuli meidän yhteinen asia. Jokaisen WC-käynnin jälkeen, viiden muun potilaan päät nousivat tyynyistä tiedustelemaan, joko tuli? Yleensä vastaus oli EI. Mutta jos vastaus oli kyllä, niin sille hurrattiin ja se innosti WC:n ovelle muodostumaan pienoisen jononkin.

Myös se valtava empatian määrä pysäytti. Jokainen, myös se maailmanluokan painonnostaja, oli niin sydämellinen ja empaattinen, että vieläkin heitä ajatellessa tulee mukava lämmön tunne. Samoin oli henkilökunnan laita. Naishoitajat olivat sydämellisiä, koskettivat poskea ja kättä, olivat aidosti tekemässä kaikkensa potilaiden olon helpottamiseksi. Nuoret mieshoitajat veistelivät hervotonta huumoria, mikä sai unohtamaan hetkeksi koko sairauden, kivut ja ympäristön.

Emman huomaavaisesta käytöksestä huonekavereita kohtaan, oli minun tietysti vanhempana viisainta ottaa mallia. No, kun aamuyöstä taas kärrättiin uutta potilasta huoneeseemme ja satuin olemaan hereillä, niin huikkasin kaverille, että ”tervetuloa, tämä on oikein mukava huone!” Ajattelin että, no niin, se oli siinä. Minun osaltani homma hoidettu ja vedin peiton korville. Mutta kaveri olikin juttutuulella ja antoi tulla koko elämänkertansa. Yritin vetää verhoa, ettei naamani ja kiinni olevat silmäni näkyisi. Kaverilla juttua riitti. No, sitten oli minun kotiutukseni vuoro. Vanha täti peräpetistä antoi yhteystietonsa, samoin Suvi ja Emma. Yöllä tullut kaveri tuli viereeni ja kiitteli kovasti juttutuokioistamme ja totesi vielä, että oli se onni että jouduin tänne, niin tapasin sinut! Kyllä minä olin hoomoilasena!