Perussettiä

Minä lomailin Saimaalla. Joka aamu, kun heräsin join kahvit ja keräilin mustikoita siitä pihapiiristä. Joka aamu, kun Han Sebo heräsi, kiekaisi hän minulle metsikköön:”Juotko kahvia?” Ja joka kerta minä vastasin:”En!” ”Tai juon sittenkin kupillisen.” Muuta rutiinia meillä ei ollut. Päästiin me yhdellä Savonlinnareissulla muuten telkkariin. Ajettiin auto parkkiin ja samantien kuvaajat ryntäsivät kimppuun. Parkkiperhosista juttua tekivät ja samaan aikaan Joensuun suunnalla, sukulaistyttömme, hänkin parkkiperhonen, antoi omaa haastatteluaan. Siinä sitä pällötettiin samantyylisissä ohjelmissa. Tosin minä vaan seistä tönötin, Han Sebo sentään laittoi lanttia koneeseen. Vaativa tehtävä, mutta kyllä se jotenkin sujui. Vaikuttaa mukavalta hommalta se parkkiperhosen homma. He kurvailevat potkulaudoilla pitkin kaupunkia, ovat iloisia ja ystävällisiä, hymyilevät ja juttelevat ihmisille sekä pistävät kolikkoa koneeseen jos parkkimittarista meinaa aika loppua. Pelastustehtävä tämäkin, monessa suhteessa. Ei tähän kaikista olisi!

Mökillä sain uusia kavereita.

Lara, sileäkarvainen noutaja 8-vuotta:”Jos nyt minäkin muutaman sanan omasta lomastani sanoisin. Vähän on pitänyt kiireisenä meikäläistä tämä kesä. On pitänyt juosta järven ja metsän väliä. Mullahan on se vesipelastuskoulutus käytynä, niin sekin jo velvoittaa olemaan skarppina vesistöjen äärellä. Yhtä kalastaja kaksikkoa kyttäsin ja samaan aikaan piti vahtia, ettei yksi metsikössä kyykkijä eksy. Ennen olen ollut mukana keräämässä mustikoita, mutta nyt en. Kuulin nimittäin, kun kuiskuttelivat ja vieläpä englanniksi, etten ymmärtäisi, etten voi mennä mustikkaan, koska syön niitä niin paljon! Tänä kesän en sitten syönyt mustikan mustikkaa. En vaikka emäntä yritti hyvitellä ja toi kourallisen siihen nenän eteen. Han Sebon edessä olin sitten halon hakkuu hommissa. Minusta se meni niin kätevästi, kun Han Sebo jysäytti halot menemään ja minä säntäsin ne välittömästi  hakemaan. Muutamat sain jopa ilmasta kiinni. Nopeasti oltais homma hoidettu yhdessä. Mutta jos ei apu kelpaa, niin ei väkisin. Päivystin sitten muutaman päivän keskellä pihamaata, enkä ollut kenenkään tiellä. No, en minä pitkävihainen ole. Äkkiä lepyin, kun toivat koeajoon auton, jossa minulle olisi ihan oma huone, WAU!!! Taisi olla saman merkkinen kuin sillä Bottaksella, joka pärjää formuloissa niin hyvin. Näyttäisi nyt sitten siltä, että mökkimatkat alkaisi sujua rivakasti kuuden tunnin sijaan alle kolmessa tunnissa. Tämähän sopii mulle. Ei tartte sitten väkisin minuakaan enää autoon nostella :). Naapurin rouva kertoi, kun hän oli ollut aikoinaan miehensä kanssa auto-ostoksilla ja heidän piti varmistaa, että kotona oleva koira mahtuu takakonttiin. No, miehensä, n.2m pitkä, oli mennyt kontalleen takakonttiin ja rouva oli paiskannut luukun kiinni. Just ja just oli mahtunut, mutta nolona oli joutunut etsimään myyjän, kun luukku oli mennyt lukkoon ja mies kyykötti ahtaassa takaosassa.

Pakko tähän loppuun vielä kertoa. Sain nimittäin kokea aikamoisen järkytyksen, kun jouduin silmätysten majavan kanssa. Edellispäivän sorsapoikue oli niin ystävällistä ja mukavaa porukkaa, että hyvä mieli on siitä vieläkin. Mutta tämä majava oli toista maata. Ui suoraan minua kohti ja jos katse olisi voinut tappaa, olisin nyt mennyttä koiraa. Tärisin koko illan, enkä aamulla uskaltanut käydä edes kakkosella, äkkiä vaan ykkösen ruikkasin ja viivana sisälle. Vaikka niin paljon mökkielämästä tykkäänkin, nyt on ihana päästä pääkaupunkiseudun rauhaan.”