Mennyt viikko alkoi mukavissa merkeissä. Ilmoittauduin mukaan suomalaisnaisten lounaalle. Olipa mukava istahtaa omien ”maanmiesten” kanssa saman pöydän ääreen. Kyllä suomalaisnainen ymmärtää parhaiten toista samanlaista. Siinä jäi meidän kuskikin toiseksi. Meitä oli
Vanhat Kiinan kävijät, muistatteko?
muutama, joilla on pojat armeijaiässä. Siinä rupattelun lomassa joku tiesi kertoa, ettei sinne poikien kutsuntoihin meitä äitejä otettaisikaan mukaan! Laitanko minä nyt sitten kirjeessä niille ohjeet, miten nuorimmaiseni kanssa toimitaan?? Allergiat, lempiruuat, herätykset, lomatoiveet…ei se niitä itse älyä kertoa. Ei ehkä pidä edes mainitsemisen arvoisena. Mutta kyllä me ihmettelimme moista käytäntöä :)!! Minäkin olin varannut jo lennot ja kaikki :).
Oli niin mukava huomata, ettei sitä ole yksin näiden asioiden kanssa. Samojen juttujen kanssa ne muutkin painii. Erityisesti se lämmitti mieltä, että muidenkin (tai edes jonkun) jälkikasvulla oli tämä sama ärsyttävääkin ärsyttävämpi piirre, jättää kaikki viimetippaan! Omallani on vielä sekin, ettei yhtään minuuttiakaan voi jättää käyttämättä. Tähän on pakko kertoa viime kesän tyttäreni risteilylle lähtö. Laivan lähtöön oli vähän reilu tunti ja hän oli vielä kotona pähkäilemässä, kun ei ole takkia! Siinä hötäkässä selvisi, että oli kuitenkin jättänyt yhdestä takista varauksen kauppakeskuksen liikkeeseen. Äkkiä pyörä alle ja tytär kamppeineen tarakalle. Ei ollut varattu takki hyvä, niin kuin ei muidenkaan liikkeiden takit, joita vielä ohimennen sovittelimme. Yritin hoputtaa, että ostaa sen takin sitten matkalta. Tai ihan mistä vaan, mutta nyt myöhästyy koko laivasta!!!! Tilanne kävi niin sietämättömäksi, että lähdin kotiin ja varauduin, että kohta tulee myös tytär. Ei tullut, vaan laittoi viestin laivalta, ”No niin, kaksi minuuttia etuajassa, olisin kerinnyt vielä sovittaa sen yhden!!!”. Eli minuuttiakaan ei ole hukattavaksi.
Ei ollut myöskään meidän lounaalla. Aika meni kuin siivillä ja puhuin aivan liian paljon, mutta se johtui siitä, kun olin ollut niin monta päivää hiljaa. (Töiden jälkeen Han Sebo istuu palavereissaan, Suomeen on huono yhteys ja muiden kanssa on muuten vaan kommunikointi vaikeuksia.)
Illemmalla puhelimeeni tuli viesti lounasseurueesta. Siinä oli ehdotus jos järjestäisimme jonkinlaisen suomalaisen ruokailutapahtuman(Suomi 100: Your dinner Finnish-tapahtuma, perustuu illallinen taivaan alla konseptiin), mihin jokainen voisi tuoda tullessaan muutaman kaverinsa. Hitsi että mulle iski paniikki, eihän mulla ole kavereita!!! Siis mulla ei ole täällä vielä muita tuttuja kuin nämä naiset pöydän ympäriltä. Nukkumaan mennessä mietin, enkö tosiaan tunne ketään, kenet voisin pyytää. Mietin suostuisiko aamulenkin
Kalastaja-kaverini ei sattunut tähän kuvaan.
varrelta se yksi kalastaja, jota aina tervehdin. Tai ainakin kahdesti ollaan moikattu. Ja toinen voisi olla se palleroitten myyjä, sen kanssa olen jutellut jo vähän enemmänkin. Ja se puhuu muutaman sanan englantiakin. Huh, kaksi jo kasassa! Kolmas voisi olla alakerran kaupan pitäjä. Harmi, ettei sen maailman viisain koira ole paikalla. Sillä on kääpiövillakoira. Se juoksentelee meidän pihapiirissä ja vähän muuallakin vapaana. Se tuntee hissistä katsottuna kerroksetkin. En tiedä miksi se hissillä ajelee, mutta Han Sebo on ollut sen kanssa muutamia kertoja
Baotzi-palleroitten myyjä. Ystävällinen ja kiva 🙂
samalla hissimatkalla ja aina se jää oikeassa kerroksessa pois. Aikansa kuluksi se varmaan ajelee. Niinkuin ramppaa puistoissakin jaloittelemassa ja tervehtimässä lajitovereitaan. No, mutta se on nyt kuitenkin maaseudulla lomailemassa, kertoi myyjä, kun kaipailin sitä iloisempaa myyjää tiskin taakse. (Siitä olisin saanut kaksi kärpästä yhdellä iskulla.)
En kyllä ymmärrä miten saavat koiransa noin omatoimiseksi opetettua. Mitähän meidän sileäkarvainen noutaja tuumaisi, kun sille ilmoittais yks aamu, että käyppäs nyt kerrankin yksin siellä koirapuistossa, niin minä juon sillä välin kahvit.
Lounaalta lähtö vähän viivästyi ja kuski odotteli malttamattomana, koska sovittu aika oli mennyt jo puoli tuntia yli. Mutta vielä enemmän hän oli ihmeissään, kun tällä kertaa olin keksinyt jotain uutta, enkä mennytkään vakiopaikkoihini, Carrefouriin tai Ikeaan.
Pätkittäin Pekingissä 