Ensiapukurssi

Minun edellisestä EA-kurssista oli aikaa vierähtänyt reilusti yli kolmen vuoden. Kolmen vuoden välein meidän alalla taidot testataan, mikä onkin ihan hyvä juttu. Eipä minua sinne tarvinnut paljon patistaa, edellinen kurssi oli ollut menestys. Jokainen kehui sen maasta taivaaseen, eikä pelkästään kurssin sisällön vuoksi, kouluttajatkin olivat olleet ihan kivat. Pari ensihoitajaa suoraan ambulanssin puikoista. Ammattitaitoisia ja kokeneita. Komeitakin, taisi joku mainita. Eikä sitä ihailua yhtään vähentänyt ihmishenkien pelastaminen, joita oli kertynyt paljon. En minäkään pahakseni pistäisi, jos sellainen ambulanssimieskaksikko tulisi minut siirtämään keskeltä ajokaistaa pyörän alta turvaan. Eipä vaan tullut. Ihan piti itse sieltä kömpiä, pysäkillisen ihmisiä seuratessa vierestä. Olisihan se ollut vähän arvokkaampaa, kun joku olisi edes vähän auttanut. Yksin se on selvittävä ihmisen tässä maailmassa. 🙂

Menin paikalle ajoissa, niinkuin tapana on ollut. Ihmettelin mikä nainen siellä koulutustilassa hääräsi. Kyselin ihmeissäni, missä on se kurssi, mitä pitää ne ammattitaitoiset pelastaja ensihoitajat. Joku tiesi sanoa, että tämän kurssin vetäjä on koulutustilassa hääräävä nainen. Suuntasin samantien hakemaan kimpsuni ja kampsuni ja lähdin vähin äänin ulko-ovelle, kunnes takaani kuului tuttu tervehdys. ”Hei se kurssi on täällä!” huikkasi joku vanha tuttu. Ei auttanut kun heittää päällysvaatteet ja asettua koulutustilaan. Kurssi pyörähti käyntiin ja niin me toistakymmentä naista hääräsimme milloin minkäkin anne-nuken kimpussa. Sidoimme kolaripotilaiden haavoja ja rauhoittelimme sokkipotilaita. Hoidimme palovammoja, huuhtelimme silmiä ja opettelimme tunnistamaan aivoinfarktin. Kovasti yritimme saada elävien kirjoihin alaruumiitonta kumiukkoa tekohengityksellä ja toista defibrilaattorilla. Kurssin vetäjä oli mainio tyyppi, niinkuin keski-ikäiset tuppaa olemaan. Kyllä keski-ikäinen nainen tietää, miten toisen samanlaisen saa oppimaan. Toistoa toiston perään. Kurssin vetäjä teki meistä itsevarmoja pelastajia. Elvytystaidot on nyt hanskassa ja maskejakin takataskussa tositoimien varalle. Defibrilaattorin ajattelin pyytää synttärilahjaksi, niin siinä saisi kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Työmatkoillahan se kulkisi näppärästi repussa,mikä olisi varustettu defibrilaattori paikannusmerkillä (sydän, minkä sisällä salama). Laite on muuten mukava käyttää. Se sanelee itse ohjeet ja antaa iskun vaan jos sen tarvitsee. Et voi tehdä mitään väärin. Ja mikä tärkeintä, pelastat jonkun hengen. Ainakin yrität.

Nykyisin kuulemma sanotaan, että elvytyksessä se painelu on tärkeintä, ainakin jos ei osaa muuta tehdä. Mutta minulla välähti lamppu kirkkaana, kun tajusin sen puhaltamisen merkityksen. Annat toiselle happea, että elintoiminnot eivät pysähdy. On se arvokasta puuhaa. Muutaman vieruskaverin kanssa pohdimme, olisiko meistä puhaltajiksi jonkun laitapuolen kulkijan hädässä. Elvytysmaski kehiin tai elmurullasta siivu, niin sanoisin, että kyllä yrittäisin. Tiedä häntä, miten suuri veronmaksaja sieltä vielä nousisi, kun saisi toisen mahdollisuuden.

Ja vielä lopuksi, ainakin minulle jäi mieleen paljon, erittäin paljon. Kurssista puuttui kaikki turhat häiriötekijät: komeat ambulassimiehet, nimettömien sormien vahtaaminen, hauiksen ympäryksen arviomittaukset, hiusten jatkuva ojennukseen laitto, hampaiden putsaaminen huomaamattomasti, hengityksen hajun tarkistamiset, pömppömahan peittäminen……