Kun minä mieheni tapasin

En meinannut tarttua tähän haasteeseen, kun on niin tavanomainen tämä meidän stoori, mutta en voinut olla tarttumattakaan. Se oli vuosi -95 ja minä vietin vauhdikasta sinkkuelämää, olin viettänyt jo useamman vuoden. Sitten eteeni sattui, espoolaisessa lähiökuppilassa, tämä ihan suomalainen Han Sebo. Heitä oli isompi kaveriporukka liikenteessä ja meno oli vauhdikasta. Kaverini kanssa lyöttäydyimme heidän seurueeseen, kun heillä tuntui olevan niin hauskaa. Han Sebo oli uppoutunut juttusille kavereittensa kanssa, häntä ei näyttänyt kiinnostavan mikään muu. Ei tanssinut, ei lyöttäytynyt meidän juttusille, tuskin edes huomasi minua. Näytti olevan erityisen hillitty tyyppi. Pyysin sitä tanssimaan, mutta ei ollut kuulemma tanssijatyyppiä. Sen kaverit raahasi sen kuitenkin tanssilattialle, kun olivat sitä mieltä, ettei naisille sovi rukkasia jaella. Kyllä hän yhden tanssin suostui tanssimaan kanssani, mutta ei yhtään enempää. Oli jätkien kanssa jutut kesken ja kiire jatkamaan niitä. Joku siinä tyypissä kuitenkin vaan kiehtoi.

Seuraavana päivänä otin selville hänen firmansa keskuksesta puhelinnumeron, mikä kuului Han Sebolle. Sitten kävimmekin pizzalla, kahvilla, lenkillä ja vaikka missä. Jossain vaiheessa alkoi ottaa aivoon, että minä vaan jahtaan tälläista snobia, jolle näytti olevan tärkeintä maailmassa kännykkänsä. Han Sebo työskenteli kännykkäalalla, niin hänellä luonnollisesti oli kännykkä. Itselläni sellaista ei vielä silloin ollut ja vannotinkin, etten ikinä tule olemaan niin tärkeä ihminen, että minun pitäisi olla aina tavoitettavissa. Minusta se oli vaan niin älytöntä brassailua kuljettaa joka paikassa mukana moista vehjettä. Han Sebon rauhallinen olemus kiehtoi, mutta samalla myös ärsytti. Kerrankin lauoin ihan vahingossa, että ”jos ihminen olisi vielä sinuakin hillitympi, niin se olisi kuollut ihminen.” Siltä se välillä tuntui, mutta jossain vaiheessa tajusin lopettaa älyttömät laukomiseni. Mitähän lie Han Sebo minusta tuuminut, onneksi se ei ole tullut puheeksi.

On varmasti Han Sebolla  monta kertaa ollut mielessä nostaa kytkintä ja lähteä livohkaan. Jo minun lapsuuden kodissa vierailutkin ovat voineet olla aikamoinen shokki. Siellä kaikki puhuvat yhtäaikaa, kovalla äänellä, eivätkä välttämättä muista kuunnella. Siellä aremmille ihmisille jaellaan heti ovella korvatulppia. Jos joku kaverini lukee tätä, niin sieltä se tulee, perinnöllistä! En muuten olis tälläinen.

Han Sebon lapsuuden kodissa puhutaan rauhallisesti ja hiljaisella voluumilla. Muistetaan kuunnella jokaista ja puhutaan vuorotellen. Minulla on aina kuulolaite siellä käytössä. On se perhekin ollut ihmeissään, kun tälläinen kailottaja tuli sukuun. Mutta kaikesta huolimatta, ihan hyvin meillä on mennyt. 🙂