Kiina kutsuu joulunakin osa 1

Pari juttua piti tehdä vielä ennen joululomalle lähtöä. Joulusiivouksesta oli ollut Elvin, yli 90-vuotiaan tädin kanssa, puhe. (Nimi muutettu.) Siitä saisin ensimmäisen joululahjani, hyvän mielen. Niinpä pyyhälsin Elville ja laitoin hihat heilumaan. Elvin kunto oli heikentynyt huomattavasti viimenäkemästä. Pyörrytykseltään ei oikein kyennyt muuhun kuin sängyssä makaamaan. Sanoin Elville että, ota sinä riläks, niin minä alan imuroimaan. Samassa Elvin silmät painuivatkin kiinni. Avautuivat taas, kun kysyin jotain imurin pölypusseja, ihan vaan nähdäkseni, että ne avautuvat. Elvi otti kädestäni kiinni ja neuvoi pussien paikan. Nyt kun olin jutteluetäisyydellä, kysyin mitä hän tykkäsi olla joulukirkossa? Kuulin kotihoidonohjaajalta, että olivat olleet kirkossa. ”Kyllähän minä tykkäsin, mutta sitä vaan ihmettelen, minkälainen Jumala antaa tapahtua näin paljon pahaa, lapset sodan jaloissa ja kodittomina?!!!” Siinä minä pidin tuota elämää nähnyttä ja kaikenlaista kokenutta tätiä kädestä kiinni ja mietin mitä vastaisin. ”Minä ajattelen niin, että maailmassa on vallalla hyvä ja paha. Jokaisen on vaan valittava kumman tien ottaa kulkeakseen.” Enhän minä hirveästi ole näitä miettinyt, mutta pakko oli saada jokin vastaus. Se kelpasi ja silmät taas ummistuivat.

Kerroin kotona meidän teineille tuon Elvin kysymyksen ja sieltähän alkoi tietoa tulemaan. Nämä kaksi lukiolaista olivat selvästikin kuunnelleet tunnilla, eivät pelanneet jätkänshakkia ihan niin keskittyneesti kuin äitinsä aikoinaan. ” Ilman pahaa ei voi olla hyvää. Jos kaikki olisi vaan hyvää, ei se tuntuisi miltään.” Näin väänsivät rautalangasta nämä lukiolaiset minulle. Tästäpä otan nyt opikseni ja jos kohdalleni osuu ikävä ihminen, kiitän hänen olemassaolostaan.

Perillä Pekingissä meitä odotti mm. tämä ravintola herkullisine ruokineen ja kailottavine ihmisineen.

Teinit ne tietää kaiken. Nyt olimme jo lentokoneessa matkalla Pekingiin, kun oma
lukiolaiseni neuvoi minua yskimään kainaloon. Näytin hänelle, että minulla on kädessäni nenäliina, johon yskin. No niin, sitten alkoikin tulla videon pätkää milloin mistäkin myytinmurtajista. Puolet lentomatkastani katselin pakotettuna, miten paljon pisaroita lentää milläkin aivastustyylillä: kämmenselkä, taitettu nenäliina kädessä, takin hiha ja muut, olivat kaikki huonoja vaihtoehtoja. Ainoastaan kainalo sai vangittua pisarat, ainakin suurimmanosan. Olisin halunnut olla rauhassa, mutta onneksi sentään lähimainkaan ei ollut suomalaisia kuulemassa minulle tarkoitettua  nöyryyttävää luentoa. Vieressäni, käytävän toisella puolella, istui kiinalaispoika vanhempiensa kanssa. Poika koputti olkapäähäni ja sanoi selvällä suomenkielellä:”En minäkään yski kainaloon.” Meinasin pyörtyä, miten kiinalaisvanhempien kiinalaispoika puhuu täydellistä suomea. Enhän minä hämmästystäni hänelle näyttänyt, olin vaan niinkuin mulle olis ihan tavallista jutella kiinalaispojan kanssa joka päivä suomea. ”Älä vaan sano sitä ääneen, muuten joudut  katselemaan näitä videoita loppumatkan,” annoin minä ystävällisen neuvon, toiselle väärin yskijälle.