Matkatessa aina tapahtuu…

Hyvä että syysloma ehti edes alkaa, kun olin jo saattamassa nuorimmaistani lentokentälle. Siinä minä hääräsin, niinkuin kunnon äidin kuuluukin. Eväspalasia voitelin, käärin paperiin ja toistelin rimpsuani: kalsareita, sukkia, T-paitoja, passi, liput ja rahat. Kaikki kunnossa?? Lapseni ilmeestä päätellen, apuani ei olisi kaivattu. Ensimmäinen pätkä matkattiin bussilla. Noustessani bussiin mietin minkälaisen lipun pojalleni ostan. Olihan tämä nuorukainen puolta pidempi kuin minä, mutta vuosiltaan vain pienen osan omistani. Tiedustelin asiaa kuljettajalta siinä ovenraossa seistessani. ”Niin anteeksi, onkohan 17-vuotias vielä lapsi?” Kuljettaja katsoi minua vähän hitaasti ja tokaisi: ”Mitä?” Toistin kysymykseni ja kuljettaja ihmetteli, että sitäkö tulin kysymään ihan bussikuskilta. Kuski nousi seisomaan ja kysyi niiden kuuden muun matkustajan mielipidettä asiasta. Kaksi oli lapsen kannalla ja neljä aikuisen, joten leimasin kaksi aikuisen lippua. Kuski istui takaisin ohjaamoonsa ja sihahti minulle, että oliko minulla vielä jotain muita kysymyksiä? ”Eipä minulla nyt tämän kummempia” ja painelin penkkiini. Kiiruhdimme junaan, minkä vaihdoimme Huopalahdessa lentokentälle menevään.

Kerroin siinä istuessamme Liiveille, miten viime kerralla, kun Lina oli minua saattamassa, laukkuni vieri seuraavaan vaunuun. Olin niin keskittynyt juttelemaan tyttäreni kanssa, kun kerrankin siihen oli mahdollisuus, etten huomannut junan äkillistä jarrutusta. Reipas teinipoika raahasi laukkuani ja kysyi ystävällisesti:” Anteeksi, onko tämä teidän laukkunne?”  Kyllähän se oli minun laukkuni, mutta ihmettelin miksi se oli hänellä. Viereisen loossin keski-ikäinen nainen sanoi, että laukkuni oli valunut äskeisessä jarrutuksessa seuraavaan vaunuun. Vähän meitä keski-ikäisiä hymyilytti ja ilahdutti syvästi teinipojan huomaavaisuus.  Nyt laukku oli Liivein, sille ei voinut käydä samoin.

Pidin siinä matkanteon lomassa pikakurssin kiinankielen sanoista, joilla pärjäisi viikon matkan ajan. Ni hao-päivää, terve,sinä hyvä.  Xie xie-kiitos. Bugatsie-ole hyvä. Wo tsyy-minä menen. Wo jao-minä haluan. Ni lai-sinä tule. Hui tsia-takaisin kotiin. Teng wo-oota minua. Numeroiden ja kellonaikojen oletin olevan takaraivossa, olihan poikani viime reissullamme herkässä oppimisiässä (2-6v)ja paljon ainoastaan kiinaa puhuvan apulaisemme seurassa. Jostain loossista joku yritti inttää, ettei toonini ole kohdillaan, mutta viikon reissulla se on ihan sama miten ne toonit ovat, kunhan jotain puhuu. Kuitenkin sinut ymmärretään, niinkuin kuulija haluaa.

Yritin tiirailla näkyisikö samalle lennolle lähtevien joukossa, Kiinan suurlähetystössä viisumin hakureissulla tutuksi tulleita jonottajia. Lomakkeita viedessä jonotimme 2,5 h, mutta ei se haitannut, kun seura oli niin mukavaa. Vitsi lensi ja kukin kertoi mistä nyt myöhästyy tai missä pitäisi olla jonottamisen sijaan. Seuraavalla viikolla hakujono oli yhtä pitkä. Ei paljon naurattanut. Moikkailin kuitenkin edellisviikolla tutuiksi tulleet ja kyselin mitä keneltäkin. ”Joko koiran kivut on hellittänyt? Onko vauvanne saanut jo ne rokotteet? Joko uskalsit kosia tyttöystävääsi? Onko mummo vielä sairaalassa? Miten bisnekset? Siinähän se aika vierähti mukavasti ja sain Liivein viisumin, enkä edes myöhästynyt iltavuorostani. Tämän jonotusporukan kanssa olisi mukava lähteä samalle lennolle. Pitäisiköhän laittaakin ilmoitus: Te jotka veitte viisumihakemusta 4.10. ja haitte sen 11.10. ottakaa yhteyttä tai varatkaa lento Pekingiin silloin ja silloin. Terveisin jonottaja nro. 243.