Pekingissä

Tässä sitä nyt ollaan, Kiinan Pekingissä. Minun piti olla se ”hyvä haltijatar,”joka taikoo pakastimen täyteen perinneruokaa suomalaiseen makuun: makaronilaatikkoa, karjalanpiirakkaa, lohipastaa, korvapuusteja ja sen sellaista. Tänne lennätettiin ihan suomalaisella Finnairilla tätä tehtävää varten, eikä asunnossa ollut koko uunia. Kyllä me joka nurkka ja kaappi etsittiin, jos jonnekin olis integroitu, ei ollut. Ei auttanut kuin laittaa hakemus vetämään ja yrittää, jos vielä tämä uunikin saatais sisältymään siihen vuokrasopimukseen.

Sillävälin kun Han Sebo oli harkoissaan, pistin minä siivousvaihteen päälle ja ajattelin korvata siivouksellani, aamukahvit ilman korvapuusteja sekä lounaat ilman makaronilaatikoita. Han Sebo oli kyllä hommannut siivousvälineet, mutta kun olen niin tottunut Suomessa käytettäviin Sini-ja Viledamoppeihin, niin ei meinannut moppaus onnistua kiinalaisella hyrräversiolla. Hyrrä lennätti vedet milloin millekin seinälle. Varsi oli aivan liian lyhyt tällaiselle normaali pituiselle suomalaiselle. Mopista olisivat enemmän hyötyneet 4-7-vuotiaat, mutta sain sillä minäkin jotain aikaan.

Asumislupa piti sitten minunkin hommata. Ei ota Kiinakaan ihan ketä tahansa asukkaakseen. Suurin syy asumisluvan hankkimiseen oli, etten joka reissua varten jaksa jonotella viisumia suurlähetystössä.  Asumislupaa varten minulle oli varattu opas-poika HR:ltä. Ajattelin haastattelun olevan sellainen kuin elokuvissa; kysymyksillä varmistavat, että olen Han Sebon vaimo, enkä ole tulossa maahan väärin perustein. Treenasin edeltävän yön, etten vaan mokaisi. Lemiruoka, lempiväri, lempinimi??? Kuinka usein siivoaa, pesee pyykiä, tiskaa. Mitä katsoo TV:stä, mitä joukkueita kannattaa? Silmien väri? Sitä en muistanut, enkä viitsinyt herättää sen takia. Alkuaikoina tulihan sitä katsottua silmiin useastikin, harvemmin nykyisin, ei ainakaan niin pitkään, että väri jäisi mieleen. Ajattelin varmistaa asian aamulla.

Niin minä istuin sitten piinapenkkiin, minkä toinen HR:n poika oli minulle varannut. Siitä vaan jonojen ohi, minkäs tein, minä tunnollinen suomalais-jonottaja. Pakko oli etuilla, kun pojat olivat pitäneet minulle paikkaa aamusta asti. Istuin vaikka kuinka pitkään eikä kysymyksiä alkanut kuulumaan. Yhtäkkiä muistin, etten ollut tarkistanut silmien väriä! Otin äkkiä puhelun Han Sebolle ja sain puuttuvan tiedon. Sitten kiinalaisvirkailija katsoi minuun ja hymyili. Minä takaisin. Pyysi katsomaan kameraan ja räpsäsi minusta kuvan. HR:n poika osoitti sormellaan lomaketta ja sanoi, että pistä siihen allekirjoitus. Sen jälkeen homma oli selvä. Jäin ihmeissäni seisomaan ja varmistin, eikö kuitenkin olisi hyvä kysyä vielä ihan varmuuden vuoksi muutama kysymys. Ei kuulemma tarvinnut, olin niin selvä tapaus, ettei muuta tarvinnut. Ei sitten, ei väkisin. Täällä nyt odottelen 11 arkipäivää ja lupa-asioiden pitäisi olla kunnossa. Näin ne asiat järjestyvät, uunikin järjestyi.