Poolilla

Lauantai aamupäivällä, kun sponsori oli lähtenyt sählyynsä, menin minä meidän katolla olevalle uima-altaalle. Hissillä nimeltään Kone, huristelin kerrokseen 33. Koko matkan toivoin, ettei siellä olisi muita. Ja kuin ihmeen kaupalla pääsin paraatipaikalle, ylhäiseen yksinäisyyteeni. Valtasin nurkkauksen ja levittäydyin kamppeineni. Ajattelin nyt olevan hyvä hetki testailla muutamaa uimahyppyä, joita olin nähnyt nimipäiväjuhlilla. Nyt ymmärsin nimipäiväjuhlien hyppääjien ilon ja riemun. Jatkoin tehokkaalla vesijumpalla, jota myös tohtori Carlo oli suositellut. Porskuttelin niin, että vesi roiskui pitkin allasaluetta Singing in the Rainin tahtiin. Vähäkö olin innoissani, kerrankin hyvä auringonottotuoli, hyvältä paikalta ja koko alue vain minulle. Kyllä elämä taas hymyili.

Suomessa ollessa olin sitä mieltä, etten enää tarvitse bikinejä, koska mittarissa alkoi olla vuosia jo siihen malliin, että bikini-ikä oli ohitettu. Täällä olen kuitenkin tullut ihan päinvastaisiin aatoksiin. Aurinko porottaa kokoajan, niin on hyvä ettei säteet mene hukkaan. On pintaa mihin tarttua ja antaa D-vitamiinia. Ilmaista hyvinvointia ruumiille ja sielulle.

Reilun puolen tunnin vesijumpan jälkeen kömmin nurkkaukseeni ja lösähdin tuoliini. Altaan toisen puolen nurkkauksen sohvalta, näin vartijapojan yrittävän valua huomaamattomasti ovea kohti. Oli sitten vissiin ollut siinä koko ajan, varmaan nukkumassa, kun en häntä huomannut.

Tämä samainen vartijapoika oli aika laiskan sutjakka. Nuokkui tuolissaan, eikä oikein vaivautunut tervehtimään, mennessäni hänen ohitseen altaalle. Tuijotti läppärin ruutuaan, kuunteli musiikkia ja oli närkästynyt, kun kysyin päivämäärää tai kellonaikaa. (Nuo tiedot merkitään hänen ylläpitämään kirjanpitoonsa). Kunnes kaikki muuttui. Päivänä muutamana marssin managementtiin ja sanoin että, nyt tarvittais pienempi asunto, juniori muutti mummilaan. Jonkin sortin johtaja, passitti siltä istumalta tämän pojan nulikan asunnon näyttöön minulle. Huristeltiin kerrokseen 20, katsottiin paikat ja lopuksi kiitin sekä annoin kympin kiitokseksi näytöstä. Vartija oli ihan hölmistynyt. Tämän jälkeen, olen saanut joka kerta hymyn ja hyvän päivän toivotuksen. Ei tuijota enää läppäriään, tuijottaa minua silmiin ja hymyilee. Ei pauha musiikit, eikä ole ”hitsi kun tulit häiritsemään”-ilme. Yks kymppi (2,5e) muutti kaiken. Olisko siinä ollut se arvostuskysymys. Hyvä poika tämäkin. Pikkusen arvostusta, niin alkaa itsekin arvostamaan itseään.

Mutta mitä teki K. Unohti, että oli heidän vedenjakelupäivä. Muiden ovien takana oli vaihtunut tyhjät vesipullot täysiin. Hänen tyhjät pullonsa olivat keittiön nurkassa. Ryntäsi vauhdilla alakertaan vartijoilta kyselemään oliko vedenjakelijat jo lähteneet? Vartija soitti heidän peräänsä ja jäi selvittämään asiaa. Vähän ajan kuluttua K:n ovikello pirahti ja siellähän he olivat, iloiset ilmeet kasvoillaan ojentamassa K:n vesitonkkia. Olivat pahoitelleet oikein kovasti, kun K oli näin unohtanut tyhjät vesipullot sisälle. K iski pojille setelit (eikä olleet ihan niitä pienimpiä) kouraan ja kiitteli hyvästä, nopeasta ja ystävällisestä palvelusta. Poikien hymyt olivat kuin hangonkeksit. Näkyivät melkein meille asti.