Ei etuiltu tälle vastaanotolle. Paikallinen nainen linkutti sydäntään pitäen, apulaista tukikeppinä käyttäen. Voihki ja näytti, että tuupertuu siihen paikkaan hetkenä minä hyvänsä. Me muut vastaanotolle jonottajat tehtiin tilaa ja otettiin kovasti osaa tämän rouvan kipuihin. Lääkärihuoneen ovi kun avautui, niin tämä kuolemankielissä oleva rouva sujautti jalkansa oven väliin, niin nopeasti ettei siinä keritty kissaakaan sanoa. Yhtä nopeasti pomppasi penkistään Doctor Carlo, asteli ovelle ja selitti selvällä arabian kielellä jotain siihen suuntaan että:”Äläpäs sinä siinä yhtään yritä. Nämä tässä: kaksi arabiherraa, pariskunta kahden pienen lapsen kanssa, kiinalainen apulainen, nepalilainen virkamies ja suomalainen kävelijä ovat tässä jonottamassa ennen sinua. Linkuta vaan sinne jonon hännille ja tulet sitten omalla vuorollasi. Nämä tässä ovat odottaneet ties kuinka kauan”. Kiva tuo Carlo. Järjestys se olla pitää. (Jotkut paikalliset yrittävät joskus etuilla sillä varjolla, kun tämä on heidän maa. Näin sanoi mulle kerran yks etuilija).
Vessassa oli pakko piipahtaa. Piipahdukseksi se jäikin, sillä vessa näytti ihan kuin se olisi ollut taistelutantereena. Lattia lainehti vedestä, istuinrengas oli heitetty nurkkaan, paperit olivat pitkin lattioita ja kyllähän se haisikin. Eipä se minua pahemmin hetkauttanut. On sitä pahemmissakin paikoissa istuttu. Pekingissä, kangasmarkkinoilla. WC oli tehty koppiin, minne oli laitettu vähän niin kuin kaksi riukua. Siellä sitten kyykötettiin kolme toisella puolella ja kolme toisella. Siihen ei tehnyt mieli jäädä Aku Ankkaa lukemaan. Yrjöt meinasi väkisinkin tulla, sillä paahtava kuumuus levautti aromit oikein tuplana. Kärpästen ja kiinalaisnaisten suristessa ympärillä, se jäi sen firman ensimmäiseksi ja ainoaksi kokemukseksi. Sen jälkeen kaikki vessakokemukset ovat olleet positiivisia.
Kerkesin hyvin vastaanotolle, vaikka ballerinani kärsivätkin vessan lainehtivasta tulvasta. Carlon kanssa meillä synkkasi hyvin, niin kuin Carlolla ja juniorillakin aikoinaan. Kotimatkalle huidoin taksin kadun varresta. Ei meinattu millään päästä yhteisymmärrykseen hinnasta. Lopputulokseksi saimme 40 rialia, mikä tuntui olevan molempien mieleen. Kuski rämpläsi mittaria koko matkan ja aina välillä sanoi mulle, että mittarissa on jo 120. Kato nyt on jo 150. Ei paljon hetkauttanut, sovittu mikä sovittu, ajattelin minä. Yritti pitää juttua yllä ja kyseli kaikkea hölmöä ihmeellisellä aksentillaan, josta en ymmärtänyt kuin sanan sieltä ja toisen täältä. Ja kun selvisi mistä maasta oli, niin tiesin heti, ettei tälle kannattanut jäädä avautumaan omasta elämästä. Perille vaan ja äkkiä. Kotiovella sitten ilmenikin ettei kuskilla yllättäin ollut antaa viisikymppisestä takaisin. Istuin kuin liimattuna takapenkkiin ja pyysin ystävällisesti kaivamaan kuvettaan ja antamaan kymppini. Eihän se ollut kuin muutama euro, mutta periaatteessa vaadin vaihtorahat. Normaalistihan antaisin tuon tippinä, mutta nyt oli vastassa niin ärsyttävä tyyppi, että päätin istua siinä vaikka sen puolitoista tuntia, minkä kestäisi että LM tulisi rahoineen koulusta. Eipä minun tarvinnut istua kuin 15 minuuttia, niin kuski kaiveli kympin lompakostaan. Ei voinut ainakaan yritteliäisyyden puutteesta kuskia syyttää ja voihan olla, että hänkin oli jo saanut tarpeekseen minusta.
Pätkittäin Pekingissä 