Yhtenä aamuna

Pinkaisin aamulenkille. Edelläni kulki mies valkoisessa asussa, päähine päässään. Astelin ihan kintereillä niin, että lenkkarin kärki osui joka toisella askeleella miehen valkoisen asun helmaan. Ei mulla kiire ollut, mutta ajattelin mennä peesissä, ihan vaan  koemielessä. Ja uteliaisuuttani. Jotenkin tiesin, että kadun ylitys sujuisi rivakammin hänen seurassaan. Ei jäänyt tämä setä painelemaan liikennevalon nappuloita, että vihreälle vaihtuisivat. Sinne mennä viipotti liikenteen sekaan, rauhallisin, päättäväisin askelin, kahviaan nautiskellen. Minä uskollisesti perässä. Muutenhan en kulje punaisia päin, mutta tämän herran seurassa se näytti olevan turvallista. Olin ihan ällistynyt ja kummastunut, miten muu liikenne pysähtyi, että just tämä mies pääsi ylittämään vilkasliikenteisen, monikaistaisen kadun. Olinhan minäkin siinä kintereillä, mutta tuskin minulla oli osuutta tai arpaa liikenteen pysähdykseen. Olisi niin tehnyt mieli heittää ylävitoset ylityksen kunniaksi, mutta hillitsin itseni ja jatkoin vaan matkaani. (En ihan heti ala kokeilemaan toimisiko sama liikenteen pysähdys kohdallani. Sillä voisi olla hyvinkin kohtalokkaat seuraukset.) Kyllä on paikallista väestöä kohtaan kunnioitusta. Kerran aikaisemmin olen nähnyt vastaavan ylityksen. Se tapahtui, kun tuosta kaasutoimistoilta lähti liuta pukumiehiä yhden paikallisen peesissä kadun ylitykseen. Liikennevalot olis ollut muutaman metrin päässä, mutta he menivät suoraan, siitä mistä oli lyhin matka. Liikenne pysähtyi kuin seinään. Varmaan ne pukumiehetkin haukkoivat henkeään ja ehkä joku niistä blogissaankin siitä mainitsee. Minä kyllä jään jatkossakin painelemaan liikennevalonappuloita ja ihan kiltisti odottelen. En lähde tällä yhdellä ainoalla hengelläni leikkimään.

Innostuin tästä kokemuksestani niin, ettei reippaudelleni meinannut tulla loppua. Moikkailin muut lenkkeilijät ja lyöttäydyin kalastajien juttusille. Ei puhuneet kalastajat kuin arabiaa ja siinä minulla on vielä hiukan petrattavaa. Vinkkasin yhden ohikulkijan tulkkaamaan ja siinähän me vaihdoimme kuulumisiamme. Kalastajat kertoivat narraamistaan kaloista ja minä kerroin olevani suomalainen kävelijä. Lopuksi muutamat valokuvat ja kiitokset tästä tuokiosta.

Aamuisin sitä on jotenkin terävimmillään ja havainnoi kaiken herkemmin. Joten jatkossakin on luvassa aamulenkin antimia.