Doha-Ilomantsi

Olin just pääsyt aamulenkillä  hyvään vauhtiin, kun kännykkäni pirisi takataskussa. Juniori soitti koululta, että pitäisi tulla allekirjoittamaan eropapereita. Käänsin suunnan kotiin päin ja laitoin lenkkaria toisen eteen oikein vauhdilla. Kerkesin kuin kerkesinkin sponsorin kyytiin ja olin ajoissa koululla. Pikasuihkun otin, mutta silti hikeä pukkasi vielä toista tuntia lenkin jälkeen. Punainen olin vielä illallakin. En ruvennut selittelemään tervettä punakkuuttani, vaan keskityin allekirjoituksiin. Yritin kyllä saada automatkan aikana hieman viilennystä, vääntämällä ilmastoinnin täysille, mutta kun sponsorin sormet ja huulet alkoivat sinertää, niin oli pakko tyytyä normaaliin hurinaan.

Juniorin lähtöpäivä Suomeen oli käsillä. Lento oli vasta yöllä klo.2.00. Koneen vaihto Istanbulissa ja perillä Helsingissä klo.12.05. En minä muuta siinä jännittänyt, kuin sitä koneen vaihtoa. Miten hän selviää, kun en ole höösäämässä ja sekoittamassa koko lentoliikennettä siinä vieressä?!  Jos lento Dohasta Istanbuliin on myöhässä, niin Helsingin lennolle on kiire, tosi kiire. Siinä on pakko vähän etuilla, juosta, rynniä ja joskus jopa käyttää kyynärpäätaktiikkaakin. Huomasin pienen harjoituksen olevan paikallaan, sillä kyseiset keinot eivät tule tältä matkaajalta luonnostaan. Väsäsin pienois matkustamon meidän varastokoppiin, jossa harjoittelin tätä nopean toiminnan ryntäämistä. Penkistä pika nouseminen, mieluiten ennen kuin siihen lupa tulee. Näin varmistuu se, että olet ehkä kymmenentenä jonossa. Käytävän tukkiminen repulla, takapuolella, millä vaan, ettei takana tulevat pääse ohi. Juniori ei suostunut harjoitukseen, joten tein sen itse, mutta pakotin hänet seuraamaan tarkkaavaisesti, sillä olinhan vastuussa tästä alaikäisestä lapsestani. Yleensä meillä on aina lentokentillä reilusti aikaa, ettei tarvitse rynniä. Mutta silloin kun on pakko, niin se on tehtävä. Vedin harjoituksen läpi kolme, neljä kertaa. Alkoihan se sujumaan, vaikka tietty jämäkkyys siitä puuttuikin. Huomasin juniorin pelaavan jotain kännykällään, mutta ehkä hänelle jäi silti jotain mieleen. ( Lennot olivat ajoissa, joten nämä opit ovat vastaisuuden varalle.)

Kävin vielä juniorin kanssa läksiäislounaalla kiinalaisessa ravintolassa ja edellis iltana olimme koko perheen voimin illallisella Marriott-hotellin pihvipaikassa. Minullehan nämä olivat melko tiukat paikat. Lähtöpäivän tuloksena olen nyt sitten leiponut, siivonnut, pyykännyt ja pakastekin on täynnä erillaisia ruokalajeja.

Juniori oli aivan innoissaan. Mikä vapaus ja harppaus itsenäistymiseen. Asumaan Suomen raikkaimpaan kuntaan, mukavien Ilomantsilaisten joukkoon. Voisiko ihminen enää muuta toivoa… Lukio, mihin olimme käyneet Eid-lomalla (toinen Islamilaisen kulttuurin pääjuhla) tutustumassa, odotti mukavine rehtoreineen ja opiskelijoineen. Rehtori oli oikein sydämellinen ja ystävällinen, mutta ihmetytti, kun myös ventovieras opiskelija hymyili ja toivotti hyvät huomenet meille.

Mumminkaan ei enää tarvitse taiteilla ”jatkojaloilla”, kutsuu nyt vaan ystävällisen tyttären pojan pitkine raajoineen ojentelemaan ylähyllyiltä tavaroita. Ukki saa monipuolisen apurin sekä jutuillensa väsymättömän kuuntelijan.

Ruotsin-ja äidinkielen opinnoissa on vähän kiinni kurottavaa, kun niitä ei täällä ASD:ssä (American School of Doha) opiskella. Mukava koulu ja huippukivat opettajat, mutta maiseman vaihdos tuli tarpeeseen. ASD:stä tähdätään Harvardiin. Juniori ei halunnut Harvardiin, juniori halusi Ilomantsiin.