Mökkitieltä. Se on Saimaa.
Miisa. Mökin vahtikissa.
Eelis, LM:n poikaystävä, oli meidän mökillä ja nukkui aamulla sikeästi, kun sponsorin kanssa lähdimme viemään tytärtämme lääkäriin. Reissuun menisi noin tunti, puolitoista. LM jätti Eelikselle viestin: ”Menen käymään lääkärissä, tulen pian. Love you! t. LM” Tulimme takaisin mökille ja Eeliksen syödessä aamupalaa, kysyin LM:n viestilappusta osoittaen: ”Mites se teillä amerikkalaisilla on, onko se pakko olla aina lopussa tuo love you?” Eelis katsoi minuun, että mikäs tää homman nimi nyt on. Vastasi kuitenkin, hetken mietittyään, että kyllä se pitää olla. ”Aha” tuumin minä ja jatkoin. ”Jos unohtaa laittaa loppuun, love you, niin tuleeko sitten heti mieleen, että nyt on jotain vialla?” Vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä, että kyllä tulee. Eelis on siis puoliksi amerikkalainen, joten kyllähän minä ymmärrän, jo äidinmaidossa on tullut tuo tapa. Ja eipä silti, mukava tapahan se onkin. Mietin vaan, jos juniori joutuisi samanlaiseen pyöritykseen. Se olis yhtä vaikeaa kuin sponsorille tai minulle. Ja ehkä noille kahdelle vielä vaikeampaa, kun he ovat tottuneet puhumaan vaan silloin kun on asiaa. Voin kuvitella, miten heidän mielestään tuo olisi aivan turhaa jauhamista. Minä nyt voisinkin vielä tottua tuohon, olenhan jo aika hyvin tottunut halaamiseenkin. Ei kyllä voi sanoa, että kovin hyvin, mutta jotenkuten se alkaa sujumaan. Olisi se kyllä outoa joka päivä kuulla, että minua rakastetaan, saatikka itse muistaa sanoa se. Ja mites sitten, jos on ollut riita tai kovasti eri suuntaiset näkemykset ja on oikein tuohtunut toiseen. En ehkä pystyisi ihan heti sanomaan love you.
Monta vuotta sitten jouduin leikkaukseen ja sairaalan pihalta kävin soittamassa sponsorille ”viimeisen puhelun”. Hän toivotti onnea leikkaukseen ja vielä perään lisäsi, että kaikki varmasti menee hyvin. Minusta se oli niin kauniisti sanottu, että pillahdin itkuun. On siinä hyvätkin puolensa, ettei jatkuvasti kuule love viestejä, lievemmätkin ilmaisut saavat suuren merkityksen. ( Tai sitten taustalla oli pelko etten selviä leikkauksesta, kun tämänkin toivotukset olivat niin sydämelliset).
Pekingissä saattelimme pikkulapsiamme, taas kerran, koulubussiin. Vieressä suomalainen äiti huuteli bussin ikkunan läpi lapselleen:”love you, love you!!!” ja minä vieressä vilkuttelin omilleni. Ihmettelin hänellekin tätä ”love you” käytäntöä. Koska juurihan hän oli siinä bussin ulkopuolella kertonut lapselleen moneen kertaan rakastavansa häntä. Eikö pelkkä vilkutus riittäisi? Hän sanoi sen tulleen heidän perheessä tavaksi. Sitten oivalsin. Jos jotain sattuisi, niin voisi olla hyvillään, että viimeiset sanat rakkaalleen olivat love you. Kyllä minuakin varmaan harmittais jos viimeisiksi sanoiksi jäisi:” Älä kaiva nenää, kaulukset on pahasti, kampaa hiukset, likainen paita päällä, onhan läksyt ja kirjat mukana…” Vaikka samaa love youtahan nämäkin tarkoittavat.
Elikkä sanokoot ne vaan love you, joiden suuhun se sopii ja me muut sanotaan jotain muuta jos sitäkään. Tarkoitus on kuitenkin sama.
Pätkittäin Pekingissä 