Olin juhannuksen vietossa E:n ja J:n rantapalstalla. Soutelin ja kastelin nurmikkoa. Mukavaa puuhaa, eikä itikoidenkaan säestys korvan juuressa suuremmalti haitannut. E:n huomattua J:n housut, alkoi valistus juhannuksen pukeutumisesta. Merihenkisyys oli kuulemma juhannuksen pukeutumisteema. J:n housut olivat kyllä hyvät, mutta väärän väriset. Katsastin äkkiä oman tilanteeni. Kuin ihmeen kaupalla minun housut sattuivat olemaan valkoiset ja pusero sinivalkoinen. Arvelin niiden olevan tarpeeksi merihenkisiä, joten otin ihan rauhallisesti. Toisin oli J:n laita, joka meni väärässä värissä koko juhannuksen. Rauhallisesti otti hänkin ja iloisin mielin, vaikka E mulkoilikin.
Dohassa, kun lähdimme naisten kanssa ekaa kertaa SUPpaamaan, yksi ystäväni etsi asua, minkä piti olla hänen mukaansa virtaviivainen, siihen hommaan. Se oli niin hyvin oivallettu, että olin pelkästään yhdestä sanasta hyvällä tuulella pitkään, vieläkin. Mutta häneltä näitä oivalluksia tuli ja paljon. Hyvä tyyppi. Hymyilyttää jo ajatuskin hänestä. Saatikka siitä meidän SUPpauksesta.
Minä en ole niin tarkka tuon pukeutumisen suhteen. Pääasia, että on hyvä olla ja tietty, onhan se pieni lisä jos vielä näyttääkin, suht joltain. Tietysti tästä ominaisuudestani saavat kanssaihmiset kärsiä. Kyllä minä joskus yllätän ja pistän vähän parempaakin päälle, niinkuin vappubrunssille. Olin niin iloinen, kun mahduin Pekingissä ompelijan tekemään mekkoon, niin pakkohan se oli päälle pistää. Se mekko ei ollut varmaan ikinä mahtunut minun päälle, mutta en viitsinyt sitä sanoa sille ompelijalle, kun se oli niin mukava ja sydämellinen. Kiittelin vaan kovasti ja toistelin HEN HAOta. Ja sinnehän se joutui muiden liian pienten tekeleiden joukkoon.
No eikun brunssille, missä oli liuta meitä mukavia suomalaisia. Oikein oli hauskaa ja rentoa kaikilla muilla, minä vaan seistä tönötin 2 cm:n korkokengilläni, vatsaa sisään vetäen paikoillani. Porukat rupesi virittelemään jääkiekkopeliä varten katsomoa. Menin vaivihkaa sponsorin juttusille kyselemään, ettei kai sitä matsia siellä katsota? Tunnelma oli niin nousujohdanteinen, ettei sitä miestä olis sieltä millään ilveellä saanut minun viehättävään seuraani meidän kotikatsomoon. Olin odottanut sitä Suomen peliä, kuin kuuta nousevaa. En millään voisi katsoa sitä tiukassa mekossa nätisti istuen, pikkusen taputtaen.
Sain kyydin kotiin ja sinne menivät mekot ja puristavat lisukkeet. Verkkarit jalkaan ja kauhtunut puuvillapaita päälle. TV:n kanavat kohdilleen, jalat pöydälle, kokikset ja popcornit eteen. Tätä hetkeä oli odotettu. Ihan sama miten kotikatsomossa loppu meni, mutta opiksi otin. Ulkonäöllä ei niin väliä, tärkeintä on että yllä on asu, missä viihtyy ja on oma itsensä.
Kyllä minua harmitti, kun myöhemmin kuulin, miten mukavaa kaikilla oli ollut ja joka porukassa tosi mielenkiintoiset jutut. Sponsori lisäsi vielä vettä myllyyn ja oikein hehkutti, miten hän, M.T ja vissiin muutama muukin olivat jutelleet Pertti Kurikan nimipäivistä. Lempiaiheeni, kehitysvammaiset, voisin puhua siitä aiheesta vaikka kuinka. En nyt ihan loputtomiin, mutta aika pitkään. Ja kerrankin aihe, missä tietämykseni olisi ollut suurempi kuin tällä perheemme tietonikkarilla. Ja sitten vielä, se jääkiekkomatsi ei sitten näkynytkään meidän televisiosta. Ei ollut radioaallot kohdillaan. Olisi vaan pitänyt sipsutella niillä koroilla siihen M.T:n ja sponsorin seurueeseen, siinä sitä olisi rentoutunut kotoisan aiheen parissa.
Pätkittäin Pekingissä 