Työläisen arkea

Miten työssäkäynti voikin olla mukavaa. En olekaan ennen tullut ajatelleeksi, miten paljon työssä käyntiin liittyy asioita. Herääminen, herääminen työtä varten. Aamupala, työmatka, ihmiset matkan varrella, eläimet matkalla ja asukkaat töissä. Että minun kaikki toiminta on jotakin varten. Aivan huippua. Ja että se mitä teen, on niin tärkeää. Olenhan minä sen ennenkin tiennyt, mutta en näin hyvin. Nyt näytän tajuavan kaiken paremmin.    Suomen luonnon raikkauden ja värit. Fazerin sinisen maun ja Valion rasvattoman piimän jäljittelemättömät aromit. Ekan viikon taisinkin olla ihan jugurtti/rahka linjalla.
Kauppojen hyllyt notkuvat kaikenlaisia kyseisiä tuotteita. Tarjolla on kaikenmaailman makuja. Asukkaat töistä vielä veivät minut markettiin, missä kaikki näytti olevan puoli ilmaista, niin tämähän on yhtä juhlaa tämä elo täällä. Kun muutto Suomeen tulee, niin kyllä tiedän mistä marketista ruokani haen. Ei mennyt asukkaiden mainostamiset hukkaan. Tänään kävimme lenkkeilyn lomassa kyseisessä marketissa. Ostin ohimennen lounaan itselleni. Kun maksun aika tuli, naputteli asukkaat sormiaan kassatiskiin ja utelivat että yllätyinkö. Kyllähän minä pikkusen yllätyin, kun kaivelin kakskymppistä ja ostokset maksoivat 4,60.
Ja se lenkkeily, ei ollut nämä kehitysvammaiset mitään eilisen teeren poikia, oli muuten ainakin kymmenen kilometrin pituinen patikointi. Yritin, että oltais välillä levätty ja vähän lepuutettu jalkoja, mutta kuulemma poikkeaminen marketissa oli se lepohetki. Onneksi tunsivat reitit ja ottivat huomioon pyyntöni päästä loppumatka lyhintä mahdollista tietä. Perillä tuumasivat, että tämähän olikin hyvä alkuverryttely minun kotimatkapyöräilylle. Kahden tunnin kävelyn päälle tunnin pyöräily. Ihan hyvä saldo yhdelle päivälle ja huomenna tarkistan onko yksikössä dopingia tarjottu vai miten ne on tuohon kuntoon päässeet. ( Ei ollut kiellettyjä aineita, ihan olivat sallituissa ruoka-aineissa pysyneet). Kotimatkan pyöräilin ihan rauhassa, välillä näpsin huonoja kuvia kännykälläni ja selasin facebookia. Mihin on ihmisellä kiire? Ei ollut tänään kiire mihinkään. Ei sitten mihinkään. Voihan niitä kavereita facebookissa ärsyttää tuo minun huonojen kuvien laittovimma, mutta kun ässä laittoi kuvia lomaltaan Suomesta, niin sain niistä hurjasti virtaa Dohan kuumuuteen. Kyllä ne minunkin surkeat otokseni voivat lievittää jonkun koti-ikävää. Sitä ei ehkä niin Suomessa tule ajatelleeksi. Joten yrittäkää nyt vaan kestää.
Vielä tästä työläisen arjesta. Meinasin revetä liitoksistani, kun huomasin työnjakokalenterista, että pääsen sairaalaan, asukkaan hoitokäynnille mukaan. Oon aina halunnut nähdä kyseisen osaston ja sen toimintaa. Nyt sinne pääsen ja siitä vielä maksetaankin mulle (työaikaa katsos, palkka juoksee). Olisin kyllä itsekin voinut vähän maksaa tälläisestä mahdollisuudesta. Ja vieläpä kun nyt on näin huonot ajat. Olisihan se pieni lisä työnantajan kukkarossaa. Ei varmaan kolleegat kiittelis tälläisista järjestelyistä. Pitikin mainita, joku vielä ottaakin vinkistä vaarin.
Se on mukavaa, kun teinit saavat nauttia maaseudun rauhasta. Juniori ei lähde mummilan maisemista kulumallakaan. Katsotaan saanko hänet raahattua  elokuun loppupuolella Helsinki-Vantaalle ja lennolle Hki-Istanbul-Doha. LM:n verkkaisesta elämästä ovat päässeet haukkomaan henkeään muutkin, kuin vaan oma perhe. Hänen tavaroitaan on pitkin pääkaupunkiseutua sekä Pohjois-Karjalaa, mikä minnekin unohtuneena. Kuin ihmeen kaupalla hän on just ja just, viime sekunnilla kerinnyt lähtevään junaan, bussiin, autoon… Asenne hänellä voi olla ihan kohdillaan, että aina sieltä tulee uusia. Mutta näin äidin näkökulmasta tuo asenne on hermoja raastavaa.