Tähän tilaisuuteen lähdimme ajoissa, sillä kyydissä istui juniori, joka ei myöhästy ikinä mistään. Mieluummin on aina puolta tuntia ennen sovittua, olipa tilaisuus mikä hyvänsä. Saimme hyvät paikat ja vieläpä niin, ettei juniorin tarvitsisi hirveästi kompuroida. Puolisen tuntia istuimme ja odotimme, että muutkin vihdoin saapuisivat. Rehtori aloitti puheensa ja olivat ottaneet oppia viime kertaisesta niin, ettei kukaan kerennyt pitkästyä. Kaikki
tapahtui kuin nopeennetussa filmissä. Pika puhe, palkittavat seisoivat valmiiksi käytävällä ja menivät kuin liukuhihnalla hakemaan palkintonsa. Taputukset vasta viimeisen oppilaan jälkeen. Ei välitaputuksia, saatikka välipuheita oppilaasta kerrallaan. Olipa tylsää! Kyllä minä kaipasin penkkien kolistelua ja kömpimisiä keskipenkeiltä. Puhumattakaan niistä kommenteista, miten hyvä kukakin on ollut. Ei ollut nämä huomioimiset tulleet ihan mistä tahansa. Tietotekniikkaa ja matemaattisia aineita olivat nämä oppilaat opiskelleet ihan niin kuin tosissaan. Ei kommentin kommenttia. Teki mieli lähteä heti alkuunsa koko tilaisuudesta. Etenkin olin pettynyt, kun en nyt kuullut opettajan sanoja, missä se juniori oli ollut hyvä. Jotain se opettaja kuiskasi juniorille, muttei se mulle asti kuulunut. Eivät antaneet edes sitä ruusua. Kyllä minua suututti. Olihan se tehokasta ja pääsimme ajoissa kotiin, mutta mieluummin olisin ollut vaikka puoleen yöhön, kun vaan olisin kuullut lapsestani pari positiivista asiaa. Kyllähän minä tiedän niitä hänessä olevan enemmänkin, mutta että joku toinen sanoo ne ääneen, niin se se on jotain. Tulee sellainen olo, ettei tässä olla turhaa puuroja keitelty, patisteltu nukkumaan, syömään, heräämään, läksyjen tekoon, urheilemaan. No, juniori oli tyytyväinen. Lyhyt kaava sopi hänelle oikein hyvin. (Niin minullekin vihkitilaisuudessa). Ja sitä paitsi hänhän yritti kovasti päästä koko tilaisuudesta eroon. Olisi kuulemma voinut välitunnilla hakea opettajainhuoneesta sen ”palkinnon”. Yritti kysellä myös, jos joku hakisi sen hänen puolestaan, kun on vielä parit projektit ja koeviikkokin edessä. Hieroin jo sopimusta hänen kanssaan; viisi kertaa astianpesukoneen täyttö ja tyhjennys, niin minä haen sen. Sponsori tuli sotkemaan neuvottelumme ja pakotti lopettamaan typerät sopimusehdotukseni. Mikä se on puuttumaan näihin asioihin, kun ei ole tämän sortin koneisiin kajonnut mies muistiin.
Olohuoneen ikkunasta näkymä takapihalle.
No, tilaisuus loppui ja lähdimme ajelemaan kotia kohti. Yhtäkkiä ratin takaa kuului kova noituminen:” Voi vietävä sentään!” Luulin, että nyt jäi joku alle tai jotain vieläkin pahempaa. ”Mikä ihme sulle nyt tuli?” kysyin hämmästyneenä. ”Hitsi, kun taas laitoin vilkun päälle!!!”sanoi sponsori tuohtuneena. ”No, kai sinä laitat vilkun päälle, kun kerran olet kääntymässä!” sanoin minä ja mietin, että onkohan nyt jäänyt joku lääke ottamatta. ”Mitä varten minä laittaisin vilkun kääntyessä, kun kukaan muukaan ei sitä laita??!!” paasasi tuohtunut ratin takana. Ja jatkoi: ”Mitä se muille kuuluu, minne minä olen menossa, se on ihan sama käännynkö vai mitä teen?!!!!” Ei auttanut, vaikka yritin piipittää siinä vieressä, että minusta sitä vilkkua on ihan hyvä käyttää. Eipä täällä tosiaan pahemmin vilkkuja käytetä. Tarkemmin kun ajattelen, niin en minäkään käyttäis. Miltä sekin nyt näyttää, kun yks vilkuttelee ja muut ei. Koko vilkkukepin vois irrottaa, niin eipähän enää säikyttelis.
Pätkittäin Pekingissä 