Palkitsemistilaisuus

Sponsori ja minä, olimme koululla palkitsemistilaisuudessa. LM huomioitiin, ei meitä. Tarjoshan ne tosin kakkukahvit myös meille.

Ajettiin tuhatta ja sataa, kun taas kerran lähdettiin viime tipassa. Seremoniat olivat jo hyvässä vauhdissa meidän hiipiessä tyhjään penkkiriviin. Olimme vartin myöhässä, joten jälkeemme tuli vielä vaikka kuinka paljon mattimyöhäsiä. Täällä tullaan aina myöhässä, joka paikkaan. Me suomalaisetkin yritämme noudattaa sitä. Suomi-tapaamisissa olemme täsmällisiä. Olisikohan se kotimaan tapojen kunnioitusta. En tiedä. No, kuitenkin.

Tämä oli taideaineiden palkitsemistilaisuus. Opettaja sanoi oppilaan nimen ja sen jälkeen litanian, missä kaikessa kyseinen oppilas on hyvä tai on loistanut jotenkin erityisesti. Sitten oppilas kompuroi hirveellä rytinällä penkkirivien välistä itsensä jotenkin teatterin näyttämölle, sai siinä stipendin tai jonkin paperin, ruusun ja lopuksi ropsasi kättä opettajalle ja se oli siinä. Olin aivan innoissani, miten hyvä systeemi kannustaa oppilaita. Mutta tiedättehän amerikkalaiset, jotenkin se meni taas niiltä överiksi. Ekat palkitut jaksoin skarpata ja kuunnella kaikki litaniat, mutta sitten lähti ajatus harhailemaan. Mietin miten jokainen tarvitsisi tällaista kannustusta. Kuvittelin miten ensin jakaisin kiitokset ja palkinnot rakennusmiehille noilla kolmella tornitaloraksalla. Sitten meidän siivooja-roskispojille ja sitten siirtyisin Carrefourin puolelle: pakkaajapojat, kassaneidit, punnitustiskiläiset sekä vartijat. Myös meidän omat vartijat, paitsi yhtä. Ja sitten koulusta ne, joilla on mennyt huonosti. Ensin kuitenkin ne, joilla kaikki on mennyt päin mäntyä. Kannustavien lauseiden saattelemana. Jotenkin näin:

” Hyvä, kun olet joskus muistanut koulussakin käydä. Ja joskus ollut jopa ajoissa. Ja silloin kerran, kun olit läksyt tehnyt, olin niin iloinen. Pillitin välitunnilla vessassa, kun olin niin iloinen, että yritit. Väärinhän ne oli tehty ja sellaisella käsialalla, etteivät apteekissakaan saaneet selvää. Oli pakko yrittää viimeisenä apteekkia, kun viidenkymmenen opettajan kanssa ei arvailuista huolimatta  tullut yhtään mitään. Osaat olla muuten mukavakin, aina silloin kun haluat. Kuulohan sinulla on aikalailla huonontunut, mutta ihanaa, että jo viidennellä kehotuksella  laitat kännykän kiinni, otat pipon pois päästä ja hellität kuristusotetta vierustoveristasi. Olin myös niin iloinen, pystynköhän liikutukseltani edes sanomaan, kun silloin yksi aamu toivotit minulle hyvää huomenta. En ollut varma mitä mumisit, mutta päättelin sen olevan huomenen toivotus, kun oli aamu. Toivon, että pysyt kaidalla tiellä. Ei tarvitse mennä yliopistoon eikä lukioon, mene sinne mikä kiinnostaa ja huvittaa, se on tärkeintä. Olet hyvä just tuollaisena ja sitä paitsi samanarvoinen kuin se kymppejä vetelevä jannu. Kohtele kaikkia kunnioittavasti eli hyvin (tarkennus sanalle kunnioittavasti, ellei tiedä mitä se tarkoittaa) niin silloin sinuakin kohdellaan siten.” Ja lopuksi halaisin jokaista niin, että tuntuu. Kunnon halaus, että tietävät minun olevan tosissaan.

Sähköpostiin kilahti toinenkin kutsu samanmoiseen tilaisuuteen. Nyt olivat laittaneet pukukoodit ja ohjeetkin. Meinasivatkohan ne ettemme viimeksi osanneet pukeutua. Tosin sponsori ymmärsi sen tarkoittavan oppilaita. Tämä oli nyt sitten Juniorille ja niitä lajeja, mistä en ymmärrä eli jonkinlaista tietotekniikkaa.

Ei minua vaan palkittu koulussa ikinä mistään. Muistan kun yläasteella siskoni palkittiin yhden Timon kanssa siitä, kun niillä ei ollut hampaissa yhtään reikiä. Olisivat voineet minustakin jotain keksiä, tosin en ehkä olisi pystynyt hakemaan palkintoa jännitykseltäni. Mutta reiluuden nimissä jokin huomionosoitus olisi ollut paikallaan. Esim. söit aina lautasen tyhjäksi tai menit kerran poikien tappelun väliin, kun pienempää löivät. ( Siitä äitini on vieläkin ylpeä. Niin minäkin olisin). Sain nyrkistä nenään ja veri lensi, mutta oli se sen arvoista. Jos ei muuten, niin siksi että äiti voi olla vieläkin ylpeä tyttärestään vaikka tapauksesta on jo 35 vuotta.