Vieraat

Näitä kukka-asetelmia saa meidän Carrefourista. Yritin tinkiä, samalla lopputuloksella, kun yrittäis Prismassa kalapuikoista saada lisäalennuksen.

Eräällä ystävälläni on tapana ostaa aina kukka-asetelma tulevien vieraiden makuuhuoneisiin. Kyllä hän saa niitä ostellakin, sillä heillä vieraita tuntuu riittävän. Tuo ele, että vieraiden huoneissa odottaa aina tuoreet, ihanat kukat, on mukava viesti, että olette tervetulleita. Samaiselle ystävälle on päivänselvää, että vieraille on sängynlaidalla pyyhkeet, kylpytakit ja kaikki tarvittava. Pekingissä yksi ystäväni meni aina lentokentälle vieraita vastaan upean kukkakimpun kanssa. Hieno ele ja sama viesti. Kyllä minulla on huomaavaisia ystäviä. Koskahan itse ottaisin oppia heistä?! No, tuota pyyhe hommaa olenkin tehnyt. Olisihan se hullua raahata tänne asti yksiä pyyhkeitä. Viime visiitin vieraista yksi, ihastui heille varaamiini pyyhkeisiin niin paljon, että oli suorastaan pakko viedä ne hänelle viemisiksi viime Suomi reissulla. Esitti vielä yllättynyttäkin, vaikka oli joka toisessa lauseessa Facebookissa ja Skypessä, maininnut asiasta. Olivat kuulemma erityisen hyvälaatuiset ja mukavat. Ihan mielellään luovuimmekin niistä, ei niissä muuta hyvää ollut kuin väri. Jokohan tämä on selvinnyt uudelle omistajallekin.

Nyt ei vieraita tule vaikka kuinka toivoisi. Olen Facebookissakin ilmoitellut, että nyt olisi hyvä tulla, kun ei ole tunkua. Lämmintä riittää ja ikkunatkin ovat puhtaat. Kyllä nyt on hyvät näkymät. Ei tartte arvuutella onko maisemassa palmu vai ihminen.  Ehkä muutaman viikon päästä taas arvuutellaan. Likaantuvat aika nopeasti. Yritin myös näitä ystäviäni täällä houkutella kahville. Taka-ajatuksena, että joku jaksaisi nauttia näkymistä ja puhtaudesta kanssani.  Eilen tulikin,  L koiransa kanssa. Kyllä se on viisas koira. Istahti ensi töikseen olohuoneen ikkunan ääreen ja tuijotti, nautinnollinen ilme kasvoillaan maisemia. Sitten katsahti minuun ja ihan kuin olisi vähän hymyillyt. Kalkkunaleikeviipale irtosi sillä katseella. Emäntänsä sai tyytyä kuivahkoihin munkkeihin, vaikka hänkin kehui maisemaa ja otti muutaman kuvankin.

Oma perhe ei jaksa enää, niille riittää kun kerran sanoo pakotettuna, että puhtaat ovat. Minulle ei. Yölläkin herään ihailemaan ja hokemaan että, kyllä on kirkasta. Sponsori oli kuullut tai lukenut jostain, että jonkun vaimo oli anellut rakkauden tunnustuksia mieheltään. Mies oli vaan tokaissut, että eikö se jo alttarilla tullut selväksi ??? Meillä on melko samalla tavalla useankin asian suhteen. Tai siis noilla. Minä nauran viikon samoille vitseille ja jutuille, kun nuo muut tuijottavat vaan kattoon, että just joo. No, jos parempi juttu tulee alle viikossa, niin kyllä se eka unohtuu nopeammin. Puolustaudun, että se johtuu siitä, kun mulla on aika suppeet kuvio päivisin. Ei se siitä johdu, aina minä oon ollut tämmönen.  Ruuan kehuminen, ei riitä yksi kerta, ainakin kolmesti on sanottava, että on uskottava. Vaikka ollaankin suomalaisia, eikä turhasta sanota, niin kyllä on vakuuttavampi, kun muutaman kerran toistaa. Ja miten mukava kuulla positiivisia asioita, etenkin kun ne koskevat itseä. Senhän voi tehdä vaikka näin:” Oletpa tänään kaunis! Todella kaunis.” Toisen lauseen jo kuuleekin, koska ensimmäinen menee ohi. Ihan sillä, ettei noita yleensä sanota. Oho, tähän lipsahti sponsorille tarkoitettua kotiopetusmateriaalia.

Siskolla Suomessa olis lomaviikko. Haluais varmaan irti arjesta. Olin jo houkuttelemassa sitä tänne, kunnes muistin hänen lentokammonsa. En houkuttele. Viime tulolento oli karsee, sellasta ei lentokammoinen kestäis. En muista mikä oli, mutta kone heittelehti ja piti ihme meteliä.  Koneen takaosasto oksenteli siihen tahtiin, että ojentelin heille kaikki käteeni osuneet oksennuspussit. Jätesäkit olis olleet paremmat, mutta kai ne jotenkuten saivat osumaan siihen pieneen paperipussiin. ( Eivät saaneet, mutta onneks en oo lentokoneiden siivooja.) Laskeutuminen meni plörinäksi, joten se piti ottaa uusiksi. Mikäs meillä oli istuessa, joita ei pienet heilahtelut hetkauta. Säälitti kyllä vähän, kun takana istuvalla laatta lensi varmaan tunnin putkeen. Mutta hyvä puolihan tässä oli se, että taatusti jokaiselta unohtui työpaineet, perhehuolet, sairaudet ja kaikki. Kerrankin osasimme, koko koneellinen, tarttua hetkeen. Olimme täysillä just siinä hetkessä.