L-M:n jalkapallo harrastus on raottanut minulle ovea jalkapallopelien sisältöön ja pallon perässä juoksemisen saloihin. Kyllähän siinä pelissä pitää jotain ihmeellistä olla, koska joka päivä koulun jälkeisiin treeneihin, L-M niin innokkaana jää. Eikä merkkiäkään, että aamu kuuden herätys tai vasta ilta seitsämän kotiinpaluu haittaisivat. Kun olimme katsomassa ensimmäistä L-M:n joukkueen peliä, en ollut ollenkaan kärryillä kentän tapahtumista. Näytti ihan siltä, että joukko nuorisoa oli tullut juoksentelemaan kentälle vuoroin kentän päästä päähän. ( En osaa sanoa, johtuiko holtittoman näköinen juoksentelu, minun vai pelaajien tietämättömyydestä). Erona oli ainoastaan se, että toisen päädyn maaliin pallo upposi kokoajan, kun taas toiseen maaliin se ei mennyt edes vahingossa. Rökäle tappiohan siitä tuli, mutta pääasia, että pelaaminen oli mukavaa.
Valmentajana L-M:n joukkueella on historian opettaja. Tyylikäs, positiivinen pukumies. Kannustava, mutta myös vaativa. Ihana tyyppi! Ensimmäisessä vanhempainillassa, kun luokka oli täynnä meitä innokkaita isiä ja äitejä, hän käveli väkijoukon läpi suoraan luokseni, ropsasi kättä ja totesi, että sinä olet varmaan L-M:n äiti. Jatkoi sitten illan vetämistä ihan muina miehinä.( Olisikohan tuntenut jo kaikki muut, mutta sai aikaan kuitenkin mukavan olon.) Ja minä hymyilin koko illan. En tiedä mitä, sitäkö että muistutamme L-M:n kanssa niin paljon toisiamme vai sitä, että ope huomioi just minut vai sitä, että olin niin iloinen, kun L-M oli saanut noin mukavan opettajan. Ehkä kaikkia näitä.
Mutta kyllä minä ihmettelen, että vielä noin pitkien päivien päätteeksi, kaiken maailman venyttelyt, vanuttelut, vatsa-ja selkälihasliikkeet. Näitähän minullekin on ehdotettu ja olen minä niitä joskus nuorena tehnytkin. Viimeksi niistä oli puhe Dubain reissulla, K:n sukulainen kertoi, että sata vatsalihasliikettä päivässä kiinteyttää jo kummasti. Olin ihan äimänä, sata ??? Vieläkö nykyäänkin niitä pitää niin paljon vääntää, huh,huh. No, ajattelin kokeilla ja ottaa sen päiväohjelmaani. Ei kuulemma vie edes pitkää aikaa, joten enköhän johonkin kohtaa päivästäni saa sitä ujutettua. Aloitin vatsalihastreenin kuitenkin kymmenellä ja ensimmäiset kerrat apuna oli juniori, vähän selkää nostamassa ja tuuppaamassa ylös. Sekä muistuttelemassa, mistä tässä nyt niin kuin olikaan kyse. Seuraava vaihe oli, että jalat sohvan alle ja pusku ylös, jolloin sohvan toinen pääty nousi, mutta kokosin siihen painoja, joten johan alkoi sujua. Pikku hiljaa sohva alkoi pysyä paikoillaan ja vatsalihasliikkeet onnistua. Nyt menee jo se sata, ei kevyesti, mutta menee kuitenkin. Eikä perhekään enää ole soittelemassa 112:een, otsalla pullistelevien verisuonten takia. (Täällä se ei ole 112 vaan 999). Mitään tuloksia ei ole vielä havaittavissa, mutta nyt onnistuu jo nauraminen ilman kipua. ( Ne tietävät, jotka ovat kyseisiä liikeitä tehneet 20 vuoden paussin jälkeen).
Mutta niihin jalkapallo juttuihin. Tässä vähän aikaa sitten L-M:n joukkueella oli peli tätä samaa poikajoukkoa vastaan. Vähän hermoilua oli havaittavissa ennen peliä ja se johtui kuulemma siitä, kun joku kaveri oli keljuillut viime kertaisen rökäle tappion vuoksi. Sanoin, että kuittaa vaan huumorilla tuollaiset, ei kannata välittää. No niin, peli oli käynnissä ja katsomo virittäytynyt tunnelmaan. Pelaajat olivat huomattavasti kehittyneet ja selvästi tiesivät mitä olivat tekemässä. Yhteistyö sujui hienosti. Ensimmäisen maalin tekivät kuitenkin pojat, vaikka tilanteita olivatkin hallinneet tytöt. Oli nautinnollista seurata kentän tapahtumia, syötöt menivät nappiin ja äksöniä tuntui olevan koko ajan. Sitten taisi tulla vielä toinenkin maali pojille, mutta siihen se jäikin. Loppulukemat 2 – 0 tuntui melkein voitolta. Ihailin pelaajien rohkeutta mennä tilanteisiin ja olla sataprosenttisesti läsnä. Yritin etsiä katseellani sitä vinoilija-villeä, että mites nyt suu pannaan, mutta en löytänyt häntä. Kuulin myöhemmin, ettei se käy enää näissä peleissä, kun ei välitä niin jalkapallosta. No niin, olkoonkin sitten vaan hiljaa! Minä rupesin just välittämään ja olisin vaan halunnut, että se juippi olisi nähnyt, mitä harjoitus saa aikaan. Kyllä asenne ratkaisee ja tietysti tuo harjoittelu. Hyvä, kaikki jalkapalloilijat ja etenkin te vatsalihasliikeiden tekijät!
Pätkittäin Pekingissä 