Lenkkeilyreitiltä.
Clubin uima-altaalta.
Sqashkentät. Tällä kertaa ilman pelaajia.
Kyllähän sitä on itsekin huomannut, että kiloja on vähän kertynyt. Mutta kun siitä huomautti läheinen perheenjäsen ihan vakavissaan, niin ajattelin tehdä asialle jotain. ( Asiasta huomauttajalla itselläänkin on valitettavasti päässyt käymään aivan samalla tavalla, taisipa siitä tulla mainittuakin). Hyötyliikunnan puute, sitähän minä syytän kokoajan. Eikä meidän aamulenkitkään mitään hirmu tehokkaita ole. Tai olishan ne muuten, mutta kun niihin kuuluu aina,se cafe latte manteli croisantilla tai cafe latte mustikka muffinssilla. Ja niistä ei pysty tinkimään, koska Costa kahvilamme on reittimme loppupäässä, meren rannalla ja sopivasti auringon paisteessa. Siinä kohtaa nälkä kurnii vatsassa ja on jo aika lepuuttaa jalkojakin sekä ihailla maisemia. Se vähäinen uinti ja vesijumppa ovat aika tehottomia. Ne ovat vain nautiskelua. Sponsorin kanssa tuumasimme, että jos sitä haluaa laihtua, niin on se vaan rääkättävä itseään. Siis vedettävä täysillä, niin että hiki tippuu ja jalat on maitohapoilla. Ei näköjään auta tälläinen nautinnollinen, kevyt liikkuminen, niinkuin luulisi sen jo tässä iässä riittävän. No nyt sitten tartun jokaiseen liikunnalliseen juttuun. Kelpasin jopa sponsorin kaveriksi squashia pelaamaan. Kuulin kylläkin miten hän yritti houkutella teinejämme ensin mukaansa, mutta kun lahjontakaan ei auttanut, hänen oli pakko tyytyä minuun. ( Meinasin neuvoa, että korota vähän summaa, niin varmasti lähtevät, mutta oikeastaan olin valmis taisteluun). Viereisellä kentällä oli käynnissä oikein kunnon matsi. Isot miehet ja olivat niin tosissaan yhden pienen pallon perässä. Meidän kentän pelaajat siirtyivät vaihtopelaajiksi sille viereiselle kentälle, olivat samaa porukkaa ja toinen kenttä oli varattu meille. Sanoin sponsorille, ettei välitetä niistä, pelataan vaan omaa peliämme. Eikä niitä edes kiinnosta tälläisten alottelijoiden pallottelu. Näin sponsorin pään päällä välähtävän ajatuskuplan:” Puhu vaan ittestäs”. Siinä sitä sitten palloteltiin ja peli alkoi muuttua totisemmaksi. Ei mitään, minä pelaan vaan omaa peliäni, ajattelin. Olin häviöllä reilusti, mutta en vaipunut epätoivoon. Jatkoin sinnikkäästi pelaamista ja yritin viimeseen asti. Lukemat olivat kannaltani synkät, luultavasti jotain 100 – 0. Mutta sitten keskittynyt lyönti ja sponsori oli yllätetty. Tuuletin ensimmäistä pistettäni oikein kunnolla ja siinä hyppimisen lomassa huomasin miten viereisen kentän vaihtopelaaja laittoi kätensä nyrkkiin ja veti sen terävästi taakse sanoen, JES. Oli selvästi iloinen onnistumisestani. Oli vissiin odottanut tuota hetkeä oikein tosissaan. Kyllä meitä hymyilytti, sponsoria ja minua. Oli pakko skarpata pelaamista, kun tajuttiin, että he seuraavat myös meidän peliä. Häviöhän siitä tuli, mutta tulipahan karistettua muutamat kalorit.
Aamulenkiltä. Kukkaistutukset ovat mahtavia ja ihanan värikkäitä.
Aamulenkkejä tehostimme K:n hommaamilla painoilla. Meillä on nyt painot nilkoissa ja ranteissa. K sanoi, että näitä kun käytetään kokoajan, niin kyllä ollaan kesällä timmissä kunnossa. Meno on aika kömpelöä, minulla. Kadun ylitys ei sujukaan enää niin näppärästi, vaan nyt siihen on varattava ihan aikaakin. Miten K voi olla tyylikäs tuollaiset punnuksetkin yllään. Ei se kompuroinut tai tuskaillut niiden kanssa kun minä taas hermoilin kaikessa muussa paitsi suoraa kävellessä. Kaupan kassalla oli vaivalloista näppäillä tunnuslukua kun käsi painoi puolet enemmän kuin ennen ja taksin maksaminen oli hankalaa. Ostosten raahaaminen tokaan kerrokseen vasta rasittavaa olikin. Onneksi tajusin riisua painot kotiovella, sillä kierrokset alkoivat jo nousta siihen tahtiin, että kohta joku olisi kuullut kunniansa. Vastedes pidän painoja ainoastaan lenkkeillessä suoralla taipaleella. Olo oli oikein kevyt loppuillan ja mieli iloinen, etten oikeasti ollut niin kömpelö ja painava. Seuraavana aamuna kahvin juonti onnistui ainoastaan vasemmalla kädellä tukien oikeaa, oikea käsi ei kestänyt edes kahvikupin painoa. ( Kuvat hyppivät taas pois paikoiltaan).
Pätkittäin Pekingissä 