Juniori oli koulukaverinsa luona kylässä. Menivät sinne poikaporukalla koulusta suoraan. Kotiovella tämä pakistanilaispoika oli pysäyttänyt porukan ja antanut pojille pikaopastuksen, miten heillä toimitaan. Juniori tuumasi, ettei ollut ennen tälläista kokenut. No, kaikki neljä olivat kuunnelleet korvat höröllä. Juniori tarkkana poikana, teki varmaan myös muistiinpanot, ettei vaan mokaa missään kohtaa. Tärkeimmät olivat että, kengät heitetään jalasta eteisaulan oikealle seinustalle ja sen jälkeen mennään yksitellen tervehtimään ja esittäytymään vanhemmille. Aika siistiä, minä otan myös tuon käytännön meidän teinien vieraille. Voisin vielä lisätä siihen pari kohtaa. Äidille pitää sanoa, että näytät korkeintaan nelikymppiseltä ja käyt vissiin päivittäin salilla, kun olet noin hyvässä kunnossa. Nämä kommentit myös takaavat, että tarjoilu pelaa. Kenkäkäytäntö onkin hyvä selventää, sillä ei ole ollenkaan itsestäänselvää, että ne riisutaan. Suomalaiset heittää kenkänsä aina, mutta muut eivät. Nolojen tilanteiden välttämiseksi onkin hyvä sanoa heti ovella miten asian laita on tässä talossa. Tästä tulee mieleen toinen meille niin itsestäänselvä asia. Sponsori oli näyttänyt brittikaverilleen valokuvia suomen kodistamme. Nähtyään kuvan saunan kylpyhuoneesta, kaveri oli ihmetellyt miksi meillä on kaksi suihkua vierekkäin. Sponsori oli sanonut, että kun ollaan vaimon kanssa saunassa, niin molemmille on omat suihkut, ei tarvitse jonottaa. Kaveri oli ollut entistä enemmän ihmeissään, käyttekö te yhdessä saunassa??? Hän ei ollut käynyt koskaan vaimonsa kanssa saunassa, puhumattakaan olemisesta vierekkäisissä suihkuissa. Kauhea menetys ainakin tuo vierekkäiset suihkut. ( Ei oikeasti. Ihan jonnin joutava lisä). Näin ne käytännöt vaihtelevat. No niin, mutta asiaan. Pojat olivat siis kaksi pakistanilaista, yksi amerikkalainen, yksi belgialainen ja yksi suomalainen. Iltapäivä oli mennyt tosi rattoisasti.
Pari tuntia altaalla uimahyppyjen parissa, mihin alueen vartiat olivat osallistuneet pisteiden antajien ominaisuudessa. ( Kummallista, meidän niin mukavat vartiat, eivät päästä ketään ulkopuolisia alueemme altaalle. Ja tilaa kyllä olisi. Mutta säännöt on säännöt). Tekemistä olivat keksineet ihan yllin kyllin, jopa niin paljon, että kun vihdoin löysimme 
n. tunnin etsimisen ja harhailun jälkeen talolle, jouduimme vielä odottelemaan ainakin 20 minuuttia. Harhaillessamme, ties missä huisinnevadassa, oli pakko pirauttaa juniorille, että antaa luurin perheen isälle. Sponsorin silmät menivät kuin hedelmäpelissä kuunnellessa ohjeita. Puhelun jälkeen olimme entistä enemmän ulalla. Ajettuamme tovi, pysähdyimme ja sponsori otti miettimisasentonsa. Hetkessä palaset loksahtivat kohdilleen hänen aivojensa työskennellessä. Melkein kuulin sen raksutuksen. Ja niin muutaman kurvauksen jälkeen olimme perillä. Tuli taas todistettua, miten ihmeellinen tuon miehen ”tiedekeskus” on.
Kinasimme kumpi menee hakemaan sisältä, kun junioria ei alkanut kuulua. Olimme niin pahalla tuulella molemmat, ettei siinä mielentilassa huvittanut tutustua uusiin ihmisiin. Niinpä soitin juniorille, että nyt ollaan oven edessä. Toinen puhelu ja vielä kolmas. Sieltähän he sitten tulivat, juniori ja reipas pakistanilaispoika automme viereen. Poika koputti ikkunaani ja vastahakoisesti veivasin sen auki. Kättelimme, hän reippaasti ja minä vähän vähemmän reippaasti, vaihdoimme nice to meet you:t ja jotain pienehköä mitä sattui lähtemään. Paluumatkan ainoa kommenttini oli:”Olipas siinä reipas poika.” ”Niin oli.” Kuului toteamus viereiseltä penkiltä. Toisin oli joidenkin muiden reippauden laita. ( Kuvan altaat eivät ole kyseisen pojan asuinalueelta).
Pätkittäin Pekingissä 