Minun nuollessa haavojani, oli sponsori jo ottanut selville dyyniajelupalvelun yhteystiedot ja järjesteli innolla seuraavaa reissua. Meille järjestyikin uusi retki jo seuraavalle päivälle. Tällä kertaa tein vaatimattomat eväät jo senkin vuoksi, koska retki oli vain puolen päivän pituinen. Kuskimme saapui 45 minuuttia myöhässä, mutta saapui kuitenkin. Oli saanut 
tiedon retkestämme puoli tuntia aikaisemmin. Hypännyt suurin piirtein sängystä suoraan auton rattiin. Harmitti, ettei hän ollut kerinnyt pestä hampaitaankaan, sillä koko auto lemusi aina kun hän avasi suunsa. Hänen kanssaan olisi mielellään rupatellut enemmänkin, mutta sen löyhkän vuoksi me takapenkkiläiset toivoimme, että kuskin suu olisi kiinni. Sponsorilla tuntui etupenkillä riittävän kyseltävää. Kysymystä toisen perään. Haju ajautui takaosaan, etuosa pysyi hajuttomana. Autuaan tietämättömänä takapenkkiläisten yökkäilyistä, painajaiseksi muodostuivat etupenkkiläisen kuskille asettamat kysymykset: mitä sanoitkaan, voitko toistaa, kerrotko vielä sen jutun, mikä tuolla on. Mutta kuskimme oli oikein mukava, ystävällinen, iloinen, taitava ajaja sekä puhelias. Hän näytti missä sijaitsi mm. joidenkin maiden tukikohtia, kaatopaikka ja kemikaalitehdas.
Hiekkaa ja vaan hiekkaa. Joka paikassa hiekkaa aivan silmänkantamattomiin. Ja sitten sinne hiekan sekaan. Ensin renkaista ilmojen vähentäminen ja sitten matkaan. Huonovointiset älkööt vaivautuko. Tää ei ole teille/meille. Pomppuja, hyppyreitä, mäkijä ja vaikka mitä. Hiekka pöllysi niin, ettei eteensä nähnyt. Sitten taas dyynille nousu ja kuski peruutteli tahallaan ihan reunalle niin, että heikompia hirvitti. Ja sinnehän se auto valahti, alas dyyniä. Ei auttanut meikäläisen varoitukset eikä apua huudot. Ja pahempaa oli vielä tulossa. Dyyniltä valui toinen auto perässämme, mutta oikein päin, keula menosuuntaan. Olimme siis oikeastaan kasvotusten toisen auton matkustajien kanssa. Siinä näkivät meikäläisen kauhun valtaamat kasvot ja varmaan 
kuulivat huutonikin. Tulipa siinä pyydettyä perheeltä anteeksi kaikki viime aikaiset motkotukset ja jäkätykset, ihan vaan kaiken varalta. Juniori mietti kumpi on parempi, antaako äidin huutaa vai ei. Hän toivoi, ettei kuski säikähdä huutoani ja lopeta hurjastelua. Mutta toisaalta taas , jos pyytää olemaan hiljaa, kuski luulee, että olemme kauhusta jäykkiä ja sen vuoksi hillitsee menoa. Ei hillinnyt menoa, olipa hiljaista tai ei. Kokeilin molempia. Autossa oli tehokas ilmastointi, mutta minulla oli hiki, hirmuinen hiki. Niskajäykkyys on nyt maksimissaan. Mutta loppujen lopuksi se oli mukavaa kyytiä, ainakin näin jälkeenpäin. Olen myös iloinen etten oksentanut ja selvisimme ehjin nahoin. ( Valitettavasti itse dyynihurjastelusta ei ole kuvia, koska kuvauslaitteet eivät pysyneet käsissä).
Pätkittäin Pekingissä 