Vaatekaappi

Asunnossamme on hyvin vähän kaappitilaa. Sponsorin kanssa joudumme jakamaan vaatekaapin. Hengarikaapin kanssa ei ole ongelmia, mutta  hyllyjen kanssa niitä alkoi ilmetä. Minun puolellani vaatteet ovat viikattuina pinoissa ja sponsori on tottunut laittamaan vaatteensa rennosti sinne tänne. Minulla on ehdoton kielto koskea hänen puolelleen, koska silloin järjestys menee sekaisin ja hän ei löydä sieltä sen jälkeen enää mitään. Tämä tuli todettua, kun alussa järjestelin myös hänen puoltaan, niin aamu tohinassa sain juosta  näyttämässä hänellekin, missä mikäkin paita tai sukka on. Hänellä on ilmiömäinen kyky tunnistaa vaatteensa jo yhdestä roikkuvasta rihmasta. Joten rauhoitin hänen puolensa ja hyvin on nyt vaatteensa löytänyt. Kunnes hänen ranneliikkeensä alkoi olla vähän liiankin tehokas ja vaatteita alkoi löytyä minun siistien pinojen seasta. Ärsytystä lievittääkseni otin käyttöön saman tyylin vaatteiden kaappiin laiton suhteen kuin hänelläkin.  Eipä mennyt aikaakaan, kun sponsori ehdotti toisen vaatekaapin ostoa. Niinpä suuntasimme kohti Ikeaa. Matkalla sponsori antoi minulle ohjeita, etten tällä kertaa tarttuisi jokaiseen syöttiin, mitä Ikea tarjoaa. ”Muista nyt, tällä kertaa ostamme VAIN parvekepöydän ja vaatekaapin, EI MITÄÄN MUUTA.” Otin kuitenkin ihan ystävällisyyttäni ja ehkä kaiken varalta tytön tarjoaman Ikea kassin kierrokselle. Sponsori mulkaisi ja taisipa heristää sormeaankin kiihdyttäessään kierrokselleen. Siinähän sitä kulkiessa muistui mieleen, mitä kaikkea kodistamme vielä puuttui. Hengareita tarvitaan aina, patterit, astiapyyhkeitä… Ja samaan aikaan sponsori kiikutti näkkileipiä, lakuja, suklaata, keksipaketteja ja ties mitä. Kun kerran täällä ollaan, niin ostetaan nyt samalla. Näinhän se menee joka kerta. Mietin siinä ostovimman kourissa, että onneksi lapset eivät ole mukana, eivät mahtuisi paluumatkalla kyytiin. Parikymmentä yhteistä vuotta sponsorin kanssa ovat näköjään tehneet tehtävänsä, niin vaatekaappi kuin parvekepöytäkin löytyivät hetkessä. Ei mitään vääntöjä. Tähän asti makumme ovat menneet ihan ristiin ja vääntöä on käyty pienimmästäkin ostoksesta. Sitten alkoi se vaativin osuus, kaapin kokoaminen. Ajattelin olevani eniten avuksi pysymällä mahdollisimman kaukana tästä innokkaasta tee se itse miehestä. Naulojen naputtelu alkoi ja minä ryhdyin ruuanlaitto puuhiin. Naputtelu keskeytyi ja apua huudot kantautuivat keittiöön. Riensin paikalle ja huomasin kaapin takalevyn naulaantuneen kiinni parhaimpaan hapsumattoomme. Vihreä mattomme oli tiukasti kiinni kaapin seinässä. ( Mitäs sitä apua pyytämään, kyllä yhden ikea kaapin pystyy yksinkin näppärästi kokoamaan.) Siinä sitten löysyttelimme nauloja ja kiskoimme mattoa irti. Hapsut irtoilivat ja osa jäi kiinni kaapin reunaan. Minusta ne sopivat hyvin reunustamaan valkoista kaappia. Näppärästi homma hoitui ja ennätysajassa.  Oli ihanaa saada oma vaatekaappi, vähän kuin olisi saanut oman yksiön. Sponsori halusi pitää vanhan kaapin ja luovutti suosiolla uuden hapsukaapin minulle. Parasta tässä on se, että näkyy oman käden jälki. Ja se on tärkeää.