Sovittu lounas

Olimme sopineet jo viikolla, että viikonloppuna menemme lounaalle hyvään Intialaiseen. Se on huisin nevadassa, mutta ruoka on kuulemma niin hyvää, että kannattaa tulla kauempaakin. No niin, ja ei kun menoksi…vielä se käyntikortti eteisen pöydältä, niin kaikki on mukana. Odottelimme rappukäytävässä, kun sponsori kulki edestakaisin ja pyöri kuin väkkärä. ”Kuka on ottanut sen Intialaisen ravintolan käyntikortin tästä pöydältä?” kaikui rappukäytävään. Kaikkien kolmen katseet suuntautuivat minuun, jostain ihmeen syystä. Syyllisen leima otsassani menin tietenkin käymään läpi jemmani. Ensin kaikki mahdolliset paikat, sitten mahdottomat ja sen jälkeen ne minne en ikinä laittaisi mitään. Ja lopuksi tongin roskikset. Tuloksettomana tein vielä toisen kierroksen ja olin sata prosenttisen varma, etten ole nähnytkään moista käyntikorttia. Seuraavaksi sponsori teki oman kierroksensa ja juniori omansa. LM oli Skypessä koko tämän etsintä operaation ajan. Kaikilla muilla paitsi LM:llä oli jo huutava nälkä. Joten lopetimme etsinnät, irrotimme LM tietokoneesta ja suuntasimme autolle. Autossa sitten ohjeistin perhettäni, ja etenkin sponsoria, laittamaan tärkeät paperit huolellisesti paikkaan, mistä ne on helposti löydettävissä. Ei minun siivousalueilleni. Siivousinnon päästessä valloilleen, talossamme mottona voisi olla: minkä taakseen jättää sitä ei ehkä koskaan löydä.  Emme tietenkään päässeet yhteisymmärrykseen ruokapaikan suhteen, näin lyhyellä varoitusajalla. Tunnelma autossamme oli melko kireä, tankkaajapojan tankatessa autoamme. Käytin valtaani ja vein perheeni kyselemättä kenenkään mielipiteitä, petrol stationin pikku ruokapaikoista yhteen. Ei mikään järisyttävän viihtyisä paikka, mutta ruoka-annoksia sieltä näkyi saavan. Juniori halusi pelastaa ruokailuhetkemme tunnelman ja oli niin innokas kuin vaan voi olla: ”Mahtava ruokapaikka, jokaiselle jotakin. Mikä tuoksu!! Kato, kun ystävällisiä tarjoilijoita. Ihana TV. Ja näkyy noin selvästi. Kerrankin tekin kuulette, on niin oikea äänen säätö, eikä äidin tarvitse painella salasanakoodeja. Huippu paikka!” ”Mikä ruoka, tosi hyvää!!” L-M oli vielä melko pökerryksissä viikon sairastelunsa vuoksi. Juomat saivat kyytiä ja pusero uuden värin. Liikehdintä oli kuin hidastetusta filmistä. Katsoimme parhaaksi viedä LM kotiin lepäämään ja vaihtamaan kokiksen tahrimat vaatteet. Me muut jatkoimme matkaamme. Sponsorin kanssa saimme lasimme ja juniori kellonsa. Seuraavana aamuna, kun olin saanut koululaiset kouluun ja työläisen työhön, etsin kukkarostani ID korttia. Ja siinähän se käyntikortti oli. Ensimmäisenä kukkarossani, melkein hyppäsi silmille. Soitin heti tämän ilouutisen sponsorille. Jostain syystä hän ei ollutkaan kovin yllättynyt. Ehkä pääsemme Intialaiseen ensi viikonloppuna.