Tämä kukkiva puska on matkanvarrella ajopaikalle. Ruoho on tosiaan vihreämpää aidan toisella puolella.
Juniori osti itselleen kauko-ohjattavan auton. Ei mikään leluauto, vaan tarkkuutta ja hienosäädön hallintaa vaativa, maksiminopeudeltaan 120 km/h. Aikamoinen menopeli. Ajelut sujuvat parhaiten alueemme ulkopuolella olevalla autiolla palstalla. Olin juniorin mukana muutamat ensimmäiset ajelut. Alueemme vartijat innostuivat autosta jopa enemmän kuin juniori. Ja minä olin porukan ainoa aikuinen, ainakin siltä se tuntui. Pojat ovat ikuisesti poikia. Mutta täytyy myöntää että, kyllä siitä autosta innostuu. Työmiehet pysähtyivät katsomaan ja autot hiljensivät kohdallamme nähdäkseen tämän menopelin. Vauhti, jousitus, hyppyreistä lennot, videokuvaava kamera katolla ja mitä kaikkea.. Auton käsittely vaatii sellaisia taitoja, joita minulla ei ainakaan ole. Vaarana ovat myös toiset autot, sillä väärät liikkeet tai liian hitaat refleksit voivat olla sen auton menoa. Ajelureissuillamme olemme tutustuneet alueemme vartijoihin, erityisesti juniori on ystävystynyt heidän kanssaan. He ihmettelivät juniorin kielitaitoa ja reippautta. Eräs heistä kertoi olevansa kotoisin Keniasta ja että hänellä on 7-vuotias poika siellä. Viimeksi kaksi vuotta sitten on käynyt kotonaan ja nähnyt poikansa. Kyseli jos meillä olisi vanhoja leluja antaa 
lähetettäväksi hänen pojalleen. Harmi, ei ollut koska olemme juuri muuttaneet ja kaikki ylimääräinen on jäänyt Suomeen.
Vuorostaan sponsori lähti, päivänä muutamana, ajelulle mukaan. Palattuaan hän oli innokkaana kertomassa miten mukavia vartijoita meillä on. Vartijat olivat todenneet että, onpas kiva tutustua teidän perheen isäänkin, äitihän me jo tunnetaankin ja lähettäneet äidille myös terveisiä. Taas kerran olimme ajelulla ja kuummuuden uuvuttamana minun innokkuuteni loppui lyhyeen. Talsimme sitten kotia kohti ja portilla juniori kysyi yhdeltä vartijalta, voisiko hän ajaa meidän alueen sisäpuolella autollaan, kun äiti ei jaksa enää olla seurana alueen ulkopuolella. ( Ulkopuolella oleminen vaatii vanhemman läsnäolon).
Vartija sanoi että, kyllähän se sopii.
Juniori:” Ajan ihan hiljalleen ja kun tulee autoja pysäytän. ”
Vartija: ” Se sopii, aja vaan.”
Juniori: ”Tai jos tulee ihmisiä lopetan heti.”
Vartija:” Joo, uskon kyllä. Ei ongelmaa sinun kanssasi.”
Juniori:” Entä jos joku valittaa?”
Vartija laittoi käden juniorin olalle ja sanoi:” Kukaan ei valita.”
Ja vielä Juniori:” Jos valittaa, lopetan heti.”
Vartija hymyili niin leveästi, että siinä paatuneinkin ihminen olisi tuntenut värähdyksen sydämessään.
Tässä perheenjäsentemme pienistä eroista yksi. Juniori ja sponsori miettivät aina tarkasti mitä sanovat ja tekevät. Ja me muut ryntäämme tekemään ensin ja vasta sitten mietimme.
Pätkittäin Pekingissä 